3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.