3 x miesten sielunmaisemaa: Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, Pauli Heikkilä: Hibernaatti ja Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, 1945
Kustantaja: Otava
Sivuja: 122
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Pauli Heikkilä: Hibernaatti, 2004
Kustantaja: Siniplaneetta
Kansi: Johannes Kajava
Sivuja: 224
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja, 2018
Kustantaja: Wsoy, äänikirja ja e-kirja, 2018
Mistä sain kirjan: latasin Bookbeatistä



Talveni on kulunut Helmetin vuoden 2019 haastekirjoja lukien ja lukupiirien kokoontumisissa. Ja tietysti lukiessa. Olen lukenut kirjoja sellaista tahtia, että bloggaaminen on koko ajan jäljessä lukutahdistani, joten nytkin niputan muutaman (minulle) erikoisen kirjatuttavuuden yhteiseen arvioon. Bloginihan on ennen kaikkea lukupäiväkirja, joten haluan muistaa nämäkin opukset:

Aloitan vanhimmasta kirjasta, jonka luin Helmetin haastekohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos. En halunnut valita kohtaan esikoiskirjaa, vaan kirjan, joka on todellakin jäänyt kirjailijansa ainoaksi. Facebookista sain ystävältä vinkin Lauri Lamminmäen (1917 - 1987), erään kainuulaiskirjailijan, runokokoelmasta Rauhan vaunut. Julkaisijana on vuonna 1945 ollut Otava, joten aivan mitättömästä runoudesta ei ole kyse.

Kirja löytyi Tampereen kirjastosta varastokirjana, ja sain sen luettua parissa päivässä. Ymmärrän  sen luettuani hyvin, miksi kaikki kirjat eivät nouse klassikkoiksi. Kokoelman tunnelma on niin äärettömän pateettinen, että kokonaisuus on jo auttamatta vanhentunut. Mitallinen runo vuonna 1945 on toki ollut suomenkielisen runouden mallina vielä tuolloin, mutta modernit tuulet ovat varmaankin puhaltaneet Rauhan vaunut melko pian unholaan. Myös runojen aiheet ovat osittain mennyttä elämää. Esimerkiksi kokoelman aloitusruno Poika ja puinen Kristuksen kuva on täynnä nuoren miehen seksuaalisuuden heräämisen nostattamaa synnintuntoa ja lukijakin on pakahtua, mutta lähinnä haukotukseen.

Yritän sijoittaa Rauhan vaunut ilmestymisaikansa runouden keskelle ja historialliseen aikaansa. Pateettisuus tuntuu silti vanhanaikaiselta. Ensin on synnintuskaa  à la Mika Waltari, mutta sitten jo helkytellään rakastuneena. Elämän ilon vie kuitenkin sota ja kokoelman osat Rintama ja Hätä ja lähtö ovatkin karua luettavaa. Niissä on rintamakokemuksista kerrottu Yrjö Jylhän tyyliin, mutta samanlaista taituruutta runoissa ei ole kuin Jylhän Kiirastulessa.

Rauhan vaunujen ongelma on ehkä juuri siinä, että eletty aika on siinä läsnä liiankin tiukasti, eikä se pääse sanastoltaan tai kielikuviltaan yllättämään missään kohtaan. Kysyä tietysti voi, eikö Yrjö Jylhän Kiirastuli sitten ollut aivan erityisesti ajassaan kiinni, ja silti se on klassikko. Olisiko Rauhan vaunutkin klassikko, jos se olisi ilmestynyt jo talvisodan jälkeen? Mikään runo Rauhan vaunuista ei nouse erityisesti esiin ja voin kuvitella, että teos on ollut ehkä tärkeä sodan kokeneille miehille, mutta se ei noussut ajattomuuteen.


Pauli Heikkilä on puolestaan tuttu Pahkasian toimittajana ja Vanhat herrat -sarjakuvan tekijänä. Hän kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen viime vuonna, ja eräs lukupiiriläinen oli lukenut muistokirjoituksesta, että Heikkilä on kirjoittanut myös proosateoksen Hibernaatti. Kirja valittiin lukupiirikirjaksi. Teos kertoo ikuisesta ylioppilaasta, Jouko Venhosta, joka on päätynyt hibernaattiin hibernoimaan. Hibernaatti on eräänlainen täysihoitola, jossa ihmiset saavat keskittyä mahdollisimman häiritsemättömään ja omantahtiseen hibernointiin, eli talviuneen.

Idea hibernaatista on herkullinen ja siitä saadaankin kirjassa paljon irti. Hibernaatin johtaja kehittää hibernointi-teoriaansa yhä tieteellisemmäksi, ja hakemuskirjeiden perusteella valitut asukkaat seuraavat hänen ohjeitaan. Ohjeiden mukaisesti he vaivuttavat itsensä pikkuhiljaa autuaaseen horrosta muistuttavaan tilaan. Heidän vuorokausirytminstä muuttuu  omanlaisekseen, eikä muiden (rasittavien) ihmisten kanssa tarvitse olla juurikaan tekemisissä. Hibernaatti voisi olla eräänlainen suomalaisen paratiisi.

Vertasin hibernaattia paikkana Leena Krohnin mehiläispaviljonkiin tai Hotel Sapiensiin, joissa tietynlainen tila toimii joustavana miljöönä erilaisten ihmisten kohtaamiselle. Heikkilän teoksessa keskitytään kuitenkin liiaksi päähenkilö Jouko Venhoon, joka on kiinnostuneempi teorioiden kehittämisestä ja itsestään tai omista unistaan kuin muista ihmisistä, ja niinpä teos jää pyörimään liiaksi paikoillaan. Veijariromaani ei oikein ota tulta alleen, vaikka ainekset ovat herkulliset.

Lukupiirissä kirja sai sekä myhäilevää ymmärrystä osakseen että täysteilauksen. Naiset (myös minä) löysivät Jouko Venhosta sympaattisen hahmon, mutta eräs lukupiirin miesjäsenistä piti kirjaa lähinnä pitkästyttävänä. Kirjan ajoitus oli kyllä loistava, sillä kirja tietenkin päättyy maaliskuisiin tunnelmiin ja hibernoinnin loppumiseen, ja lukupiirimme kokoontui maaliskuun alussa. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen kuin kirjan loppu.


Tuomas Kyrön uusin Mielensäpahoittaja-kirja tuli myös eteeni lukupiirin kautta, enkä olisi sitäkään muuten tullut lukeneeksi. Aiemmin olen lukenut vain ensimmäisen Mielensäpahoittajan, joka olikin kohtuullisen hauska, mutta seuraavaan kirjaan en enää tuntenut mitään vetoa. Nyt kun tapasin Mielensäpahoittajan uudestaan, ymmärrän kirjan suuren suosion, sillä  tyyppi on kyllä symppis, olkoonkin, että idea alkaa olla jo loppuunkaluttu.

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja esittelee tutun, yksinäisen vanhuksen, joka ottaa kantaa maailmanmenoon. Nyt paikallislehti ei enää ota vastaan yleisönosastokirjoituksia, joten Mielensäpahoittaja alkaa pojantyttärensä kannustamana kirjoittaa "bolgia" eli blogia, joka saa valtavan suosion ympäri maailmaa. (Tätä "bolgi"-sanan käyttöä ihmettelimme lukupiirissä. Mielensäpahoittaja kun ei ole tyhmä tyyppi, joten tästä sanojen väärinymmärryksestä ei tarvitsisi yrittää repiä huumoria.) Blogin suosio huomataan, ja sen markkina-arvosta yritetään tietysti päästä osingoille. Umpirehellinen ja introvertti päähenkilö joutuu siis tahtomattaan julkisuuden valokiilaan. Erakon elämä muuttuu, kun mökissä alkaa lapata vieraita.

Muodikkaaseen tapaan päähenkilö laatii blogiinsa listoja, muun muassa listan elämänsä parhaista kirjoista ja ruuista. Jos minun pitäisi laatia nyt lista Ennen kaikki oli paremmin -kirjan parhaista kohtauksista, niin parasta oli se, kun koululuokka kävi Mielensäpahoittajalla kylässä. Siihen se lista jäisikin. Vaikka teoksessa haetaan päähenkilöön marinaan tarinaan vähän jo absurdimpaakin otetta, mikä oli sinänsä virkistävää  (Mielensäpahoittaja kun on vanhus ja voi siksi olla välillä irti todellisuudesta), niin esimerkiksi Linkolaa muistuttavan kalastajahahmon vierailu ei jaksanut naurattaa. Tai ehkä siihen olisi voinut pysähtyä kunnolla - nyt moni syventämisen arvoinen ajatus heitetään kirjassa ilmaan ja hukkaan.

Kyrö on nokkela sanankäyttäjä ja tuntee esikuvansa: Mielensäpahoittaja on eräänlainen nykypäivään siirretty Konstan Pylkkerö - ovathan hänen lempikirjansakin Veikko Huovisen tuotantoa. Loppujen lopuksi suvaitsevampaa miestä kuin Mielensäpahoittaja saa etsiä, mutta mutta... Idea, jossa entisaikojen tavat ja tottumukset nostalgisoidaan vanhan miehen marinan kautta, alkaa vähän uuvuttaa. 

Kun sain nämä kolme miesten kirjoittamaa kirjaa luettavakseni melko lyhyen ajan sisällä, totesin, että mieskiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Pauli Heikkilä ja Tuomas Kyrö kulkevat vankasti Veikko Huovisen ja Arto Paasikiven jalanjäljissä, ja oikeastaan hämmästyin, kun mietin kuinka paljon olen nuorempana lukenut Huovisen ja Paasilinnan teoksia ja jopa pitänytkin niistä. Huumorin kaanon on Suomessa erityisen miehinen, ja sen luomat hahmot introverttejä tyyppejä, joilla on olevinaan erityisen notkea ja syvä sielunelämä. Perinteisen huumorin mullistaja on oikeastaan ollut Jari Tervo, jonka sankarikaarti on jo värikkäämpää.

Olen lukenut nuorena myös paljon suomalaisten miespuolisten runoilijoiden klassikoita, ja sellaisesta kuvastosta ammentaa Lauri Lamminmäen miehinen Rauhan vaunut. Luin vastikään myös uutta suomalaista runoutta, Pauli Tapion hienon teoksen Varpuset ja aika, jossa teemat ovat osittain samoja kuin Rauhan vaunuissa, mutta voi, kuinka paljon runokieli on muuttunutkaan. Mutta se onkin jo toinen tarina.


Uusin Mielensäpahoittaja on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjojen keskellä sekä Kirjakaapin avain. Kuittaan näillä kirjoilla yhtä sun toista Helmetin haasteesta: Rauhan vaunut siis kohtaan 4, Hibernaatissa nähdään unia (29) ja Mielensäpahoittajassa ollaan yksin (36) - tai ainakin yritetään olla.