2 x loistavaa sarjakuvaa: Alison Bechdel: Lepakkoelämää ja Äideistä parhain

Alison Bechdel: Lepakkoelämää, 2000
Alkuteos: Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992; The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993
Suomentaja: Stina Grönroos
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Janina Aire
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama, 2012
Alkuteos: Are You My Mother, A Comic Drama, 2012
Suomentaja: Anu Turunen
Kustantaja: Like
Kansi: Alison Bechedel
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Alison Bechdelin Hautuukoti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se on tarina Alison Bechdelin  lapsuuden perheestä, erityisesti isästä, surusta ja oman identiteetin löytymisestä. En tiennyt sellaista sarjakuvaa olevan olemassakaan, sillä niin syvälle se tuntui kuljettavan hymyttömän perheen kipeisiin ja tragikoomisiin muistoihin. Omaelämäkerrallinen sarjakuva oli vaikuttavaa luettavaa.

Bechdel on amerikkalainen sarjakuvataiteilija, joka on tullut tunnetuksi Lepakkoelämää-sarjakuvistaan, joita on julkaistu  sanomalehdissä 1980-luvulta lähtien. Hautuukoti on ilmestynyt  vuonna 2007, ja se sai heti sarjakuvien Oscarin, eli Eisner-palkinnon ja nosti Bechdelin suuren yleisön tietoisuuteen. Hautuukodin luettuani halusin Lepakkoelämää-sarjakuvan suomennoksen käsiini, ja se veikin minut mukanaan aivan täysin.

Lepakkoelämää kertoo lesbokommuunin elämästä. Päähenkilö on Mo, Alison Bechdelin alter ego, joka elää vakavassa parisuhteessa Harrietin kanssa. Suhteesta alkaa kuitenkin loppua kipinä, kun Mo syventyy liikaa omaan menneisyyteensä, ja arki on muutenkin jo vakiintunut tavallisiin kuvioihinsa.

Sen sijaan Clarice ja Toni tuntuvat elävän suhteensa kukoistuskautta ja päättävät yrittää lapsen hankkimista, kun taas Lois, Sparrow ja Ginger etsivät edelleen sitä oikeaa. Romanssien syttymistä ja sammumista sekä yhteisön jäsenten elämänvaiheita on kiinnostavaa seurata. Esimerkiksi lapsen tekoon ja odottamiseen sekä synnyttämiseen on saatu aivan uutta väriä, kun odottajina on lesbopari. Perusasetelma on tuttu pelkoineen ja toiveineen, mutta ympäristö tuo aiheeseen omat mutkansa.

Stripit kertovat ajasta, jolloin lesbokulttuuri etsi omaa olemistapaansa, laillisuutta ja näkyvyyttä. Lepakkoelämää kuvaa tuota aikaa lämpimän huumorin kautta. Esimerkiksi kirjakauppa Moninainen, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät, on tarkka imagostaan, mutta tosielämän ratkaisevat käänteet rakastumisineen ja eroineen vaikuttavat henkilöihin aivan kuten kehen tahansa. Sarjakuvissa on paljon yhteiskunnallisuutta ja ajankohtaisia poliittisia aiheita, jotka punoutuvat vaivattomasti henkilöiden välisiin keskusteluihin ja arkeen. Voiko tästä sarjakuvasta olla pitämättä?

Lepakkoelämää-sarjakuvaa on suomennettu useamman albumillisen verran, ja aionkin lukea ne vähitellen kaikki. Stina Grönrosin suomennos on sujuvaa, ja tarinoita on helppo seurata. Kiinnyin Bechdelin luomiin tyyppeihin, nauroin välillä ääneen ja lopulta myös itkin.

Äideistä parhain palaa taas Bechedelin lapsuuden perheen pariin. Se on sarjakuva Bechdelin äidistä,  ja samalla siitä tulee kuvaus taiteilijan pitkästä matkasta omaan itseensä. Hautuukodin lukeneena tiesin, että mitään kevyttä luettavaa ei olisi luvassa, ja hymyttömiin tyyppeihin tässäkin törmätään. Sarjakuva on realistisemmin kuvattu kuin Lepakkoelämää, ja yleisilme on paljon synkempi. Hautuukodin vihertävään harmauteen on kuitenkin tullut yksi väri lisää, ja se on punainen sävy. Lieneekö kyse kuitenkin lämmöstä, jota yhdistää äidin ja tyttären, vaikka se onkin syvällä piilossa.

Sarjakuvan kerronta perustuu muutaman tukipilarin varaan. Päähenkilö Alison soittaa säännöllisin välein äidilleen ja alkaa jossain vaiheessa kirjoittaa äidin puheluita muistiin. Hän huomaa, että äiti ei oikeastaan koskaan puhu hänestä vaan lähinnä itsestään tai tyhjänpäiväisistä asioista. Äitiä ja tytärtä yhdistää rakkaus lukemiseen ja kirjallisuuteen, ja äiti tietää olevansa kerronnan kohteena. Hän suhtautuu asiaan viileästi - kirjallisuuden ystävänä hän ymmärtää, että tyttären on pakko kirjoittaa kirja, mutta hän tuntee myös alistunutta surua siitä, että tytär kertoo hänen elämäänsä vääristäen. Tyttären lesboutta äiti ei ole koskaan täysin hyväksynyt, eikä ilmeisesti siksi halua tietää tyttärensä elämästäkään juuri mitään. Ilmassa on myös kateutta siitä, että tytär toteuttaa taiteilijana äidin suurta, toteutumatonta unelmaa.

Sarjakuva on jaettu seitsemään osaa, ja jokainen osa alkaa merkittävällä unella. Puhelut äidin kanssa limittyvät päähenkilön terapiakäyntien ja unien kanssa. Terapeuteista tulee päähenkilölle äitihahmoja, joiden kautta hän tutustuu myös psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin ajatuksiin. Teoriat ja unet vievät tarinaa eteenpäin syvällisiin analyyseihin ja äitisuhteen purkamiseen. (Winnicott on muuten sama psykologi, jonka ajatuksia riittävän hyvästä äitiydestä Maggie Nelson lainaa Argonautit-kirjassaan.)

Kieltämättä Winnicottin tulkinnat äitisuhteen merkityksestä lapselle tuntuvat kiehtovilta ja järkeviltäkin, mutta mietin, onko elämässään mahdollista löytää tasapaino vasta pitkällisen tutkimisen ja analysoinnin kautta. Miksi äideiltä vaaditaan niin paljon ja miksi he yrittävät ja uhraavat niin paljon, mutta tekevät niin paljon myös väärin? Sarjakuvassa on paljon tekstiä, joka juoksee kuvissa monella tavalla: keskusteluna, kirjeissä, muistiinpanoina ja kirjoituskoneessa. Anu Turusen suomennos on sujuvaa ja monisävyistä luettavaa, ja erittäin tärkeää nimenomaan näin tekstipainotteisessa sarjakuvassa.

Vaikka Äideistä parhain on saanut alaotsikokseen nimityksen koominen tarina, en kokenut tätä tarinaa kovin koomisena. Tietysti tällainen rehellinen oman elämän paljastaminen tuo esiin paljon  myös naurettavia ja pikkumaisia yksityiskohtia, jotka näyttäytyvät koomisina, mutta perussävy tässä omaelmäkerrallisessa sarjakuvateoksessa on kovin surullinen. Ilman vapauttavaa ja kaunista loppua olisin varmastikin pakahtunut, mutta nyt teos jätti kaiken jonkinlaisen rauhan tilaan.

Ihailen Alison Bechdelin analyyttistä ja vaikuttavaa tapaa piirtää ja kertoa tarinaa. Hän osaa pysäyttää kuvat ja kerronnan tunnelmiin, jotka porautuvat lukijan mieleen. Lepakkoelämää on kerronnaltaan vapautunutta ja hauskaa, mutta Äideistä parhaimman omaelämäkerrallisuus puolestaan niin syvää ja rehellistä, että sydäntä puristaa. Toivon, että Bechdel jatkaa uraansa vielä pitkään, sillä hänellä on paljon sanottavaa.


Lepakkoelämää on luettu ainakin näissä blogeissa. Todella vaiheessa,  Yöpöydän kirjat ja Reader, why did I marry him? Äideistä parhain on luettu muun muassa näissä blogeissa:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä. Helmetin lukuhaasteeseen nämä sopivat kohtaan 11 (kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa) sekä Äideistä parhain kohtaan 29 (kirjassa nähdään unia). Osallistun kirjoilla myös Bookishteapertyn Luetaan lukemattomia naisia -haasteeseen.