Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, 2019
Alkuteos: Nei og atter nei, 2016
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jatkan naistenviikon juhlintaa yhdessä kirjabloggaajien kanssa. Idea Naistenviikko-haasteesta on lähtöisin Tuijalta, joka emännöi tapahtumaa jo 5. kertaa. Tarkoitus on tällä viikolla nostaa erityisesti naisten kirjoittamia tai naisista kertovia teoksia esiin.

Kunnianhimoinen tavoitteeni on esitellä viikon aikana joka päivä eri kirjailija, minkä ei sinänsä pitäisi olla vaikeaa, sillä luen melkeinpä pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja, eli niitä on kyllä blogijonossa aivan riittämiin. Kun vain vielä saisin järjestettyä aikaa kirjoista kirjoittamiselle. Koska olen paitsi nainen myös vaimo ja neljän alle 14-vuotiaan lapsen äiti, kahdeksankymppisten vanhempien tytär ja kahdeksankymppisen anopin miniä, eivät nämä kirjoitushetket ole aina aivan ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Naisella on monia rooleja, ja juuri niistä rooleista myös luen mielelläni. (Roolilistaltani jätin nyt tahallani pois ammatin, koska olen sentään tällä hetkellä lomalla...)

Naistenviikon kirjaksi sopii aivan erityisen hyvin norjalaisen Nina Lykken teos Ei, ei ja vielä kerran ei.  Pääsin myös kuuntelemaan kirjailijaa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa. Tapahtuman aikana kävi selväksi, että haluan lukea kaikki kirjat, joista tilaisuudessa puhuttiin - sen verran kiinnostavia keskusteluja siellä näin ja kuulin. Niinpä varasin kaikki kirjat kirjastosta, ja tähän mennessä olen lukenut niistä kolme: Kim Thúyn Run, Pascal Engmanin Patriootit sekä viimemmäksi tämän Lykken teoksen. Näihin ei ole vielä mahtunut yhtäkään pettymystä, ja luulenpa, että loputkin kirjat ovat hyviä.

Kirjailija Lykke esiintyi Litissä erittäin rauhallisesti ja asiallisesti, melkeinpä voisi sanoa, että vaatimattomasti. Hän muistutti yleisöä muun muassa siitä, että kaikki elämä menee jossain kohtaa vaikeaksi ja pettymyksiä osuu jokaiselle. Jokainen on oman elämänsä vanki.

Oman elämänsä vankeja ovat todellakin myös hänen teoksensa päähenkilöt, jotka on kuvattu poikkeuksellisen eläviksi ja samaistuttaviksi persooniksi. Päähenkilöinä ovat Ingrid ja Jan, jotka ovat olleet naimisissa 25 vuotta, turvallisesti ja tasaisesti, ja voisi myös sanoa, että varsin tyytyväisesti. Heillä on kaksi aikuista poikaa, jotka asuvat edelleen kotona. Lisäksi on kolmas päähenkilö, 35-vuotias Hanne, joka haaveilee samasta asiasta kuin kaikki muutkin, eli perheestä. Levottomuus ja tyytymättömyys ovat kuitenkin tehneet Hannen vakiintumisesta vaikeaa, kunnes hän ihastuu Janiin.

Kolmiodraama on katettu. Se voisi olla ahdistavaa ja tunkkaistakin seurattavaa, mutta kun se ei ole. Nina Lykke saa hahmonsa elämään ilman kliseisyyden häivääkään. On selvää, että varsinkin Ingrid, noin viisikymppinen äidinkielen opettaja, tuntui minulle varsin tutulta tyypiltä - ammatti ja ikä kun ovat myös omiani. Ingridissä on myös paljon samaa kuin hänen maanmiehensä Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus -romaanin Elias Ruklassa, joka myös on äidinkielen opettaja ja elämäänsä turtunut tyyppi. Norjalaiset osaavat totisesti poimia minua kiinnostavia hahmoja romaaniensa päähenkilöksi! Tunnustan, että jotain tämänkaltaista on saattanut myös minun viisikymppisessä äidinkielenopettajan päässäni joskus liikkua: Ingrid kuvitteli aivojensa muistuttavan reikäistä emmentaljuustoa. Hän oli seissyt aakkostetun kirjahyllynsä edessä, selannut vanhoja suosikkikirjojaan ja tajunnut, ettei jaksanut lukea niistäkään puolta sivua enempää. Ehkä hän oli sairastumassa dementiaan. Vai voisiko olla niin, että kaikki tunsivat samoin kuin hän mutta kukaan ei puhunut siitä, ja siksi kirjallisuus katoaisi, pian ei olisi enää kirjallisuutta ilmiönä eikä kirjallisuus kuuluisi sivistykseen eikä opetusohjelmaan, ja näin ollen katoaisivat myös Ingridin ammatti ja hänen paikkansa maailmassa. (S. 59.)

Ammatillisen kyllästymisen ohella Ingridin elämää "sulostuttavat" aikuisten lasten ja läpeensä tutun aviomiehen passaaminen sekä vaihdevuosien tuoma merkityksettömyden tunne. Ingridin arki on sellaista, ettei lukija tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Lykke tarjoilee taitavasti koko ajan mahdollisuuden molempiin. Koin Ingridin tunteet täysin tosina, jopa realistisina ja kipeinä, mutta siitä huolimatta niissä käy toteen myös nykyajan paradoksi: miten hyvä elämä voikaan olla näin kamalaa!

Lykke kertoi haastattelussa, että hän ei pysty kirjoittamaan onnellisena, vaan kirjoittaa aina tosissaan ja tunteella. Vasta myöhemmin hän huomaa kirjoittaneensa huumoria. Huumori siis syntyy kuin vahingossa. Sanna Mannisen suomennos juoksee kirjan sivuilla sujuvana, ja kirja on näennäisen kepeää luettavaa.

Lykke paljasti, että hänen hahmonsa ovat jokainen osa häntä itseään, ja siksi hänen oli helppo kirjoittaa heistä. Henkilökuvaus tekee Lykken teoksesta herkullisen. Kun kertojanäkökulma siirtyy kirjassa Janiin ja lopulta myös Hanneen, ymmärrän täysin heitäkin. Heidänkin elämänsä on sekä surullista että naurettavaa. Jos haluaa etsiä pettäjiä ja petettyjä tästä kirjasta, niin täytyy kääntää katseensa kohti elämää. Siinä on syyllinen.

Lykke ei ollut Litissä ainoa, joka puhui nykyihmisten tyytymättömyydestä. Vaikka ihmisillä on kaikki mahdollisuudet ympärillään, he eivät osaa olla onnellisia. Tästä asetelmasta taitava kirjoittaja saa leivottua totista ja railakasta satiiria. Kaikki nuo ihmissuhteet, jotka voisivat tehdä meidät onnellisiksi! Kaikki se onni, joka on oman arjen ulkopuolella tarjolla! Miksi ruoho näyttääkin aina vihreämmältä aidan toisella puolella?

Norjassa Ei, ei ja vielä kerran ei on kuulemma tulkittu luokkaromaaniksi ja nimenomaan "keskiluokkaromaaniksi", ja sellainen kai se on, koska se kertoo keskiluokkaisista ihmisistä terävää ajankuvaa. Mitäpä se muuta voisi ollakaan, koska keskiluokka ylipäätään lukee ja keskiluokka myös kirjoittaa kirjoja, Lykke sanaili haastattelussa. Lykken teos on satiiri, mutta sattuu sellaisena kipeästi maaliinsa. Tekisi mieleni kutsua tätä sukupolviromaaniksi, erityisesti viisikymppisten sukupolven romaaniksi.

Kirja nousi omassa lukuhistoriassani tärkeäksi kirjaksi. Olen moneen kertaan toivonut kirjallisuudelta rehellisiä naisten elämän kuvauksia, mutta samaan hengenvetoon joutunut aina toteamaan, ettei kukaan jaksaisi lukea realistisia kuvauksia ruuanlaitosta, tiskeistä ja pyykkäämisestä, eli niistä rutiineista, jotka toistuvat naisten (ja varsinkin äitien) elämässä päivästä toiseen. Mitä naiset, arjen rutiinien sietäjät, näkymättömän työn tekijät, oikeasti ajattelevat, mitä heidän päässään ja elämässään tapahtuu. Niitä ei pidetä kirjallisuudessa kiinnostavina asioina. Sen sijaan miesten elämäntyöt, suuret teot, kuten sota tai vaikkapa uunin rakentaminen, ovat tarpeeksi kiinnostavia kuvauksen kohteita. Niistä luodaan suurta kirjallisuutta.

Lykken teos kuvaa sekä viisikymppisen Ingridin että kolmivitosen Hannen elämää varsin terävästi. (Toki myös Jan on kirjassa kiinnostava hahmo, vaikka mies onkin...) En voi sietää kirjallisuudessa teennäisyyttä ja tekemällä tehtyä taiteellisuutta, ja Lykken teos onnistuu olemaan rehellinen ja hauska yhtä aikaa.



Kirjan ovat lukeneet myös Arja, Lumiomena ja Tuija. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen tämä sopii kuin nenä päähän kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana - vieläpä kolme!