Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä, 2019
Alkuteos: Bluets, 2009
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Sinelmiä on lohduttava kirja. Lohduttaminen ei kuitenkaan ole sen päätehtävä. Sen päätehtävä on olla kirja, muistelma, tutkielma, fragmenttien kokoelma. Se on tutkielma sinisestä väristä, mutta paljosta muustakin.

Nelsonille sinisestä väristä on tullut lähes pakkomielle, rakkauden kohde, ankkuri ajatuksille ja kasvamiselle: 40. Kun puhun väristä ja toivosta, tai väristä ja epätoivota, en puhu liikennevalon pysäyttävästä punaisesta, talvikinsinisestä viivasta raskaustestin valkoisessa huopasoikiossa tai laivan mastoon nostetusta mustasta purjeesta. Yritän puhua siitä, mitä merkityksiä sinisellä on, tai mitä se merkitystensä lisäksi merkitsee minulle. (S. 20.)

Kun Nelson muistaa hetket, joihin sininen väri liittyy, lukija näkee paitsi sinisen, myös suoraan kirjailijan tunteeseen ja sieluun, ehkä jopa ihmisten yhteiseen sieluun. Kaikista sinisistään Nelson ei kuitenkaan kerro. Hän haluaisi unohtaa jotkut niistä, ja kirjoittaminen vangitsisi niistä vain yhden totuuden. Onko se silloin se oikea muisto?

On ollut rakkaus, joka on jo historiaa, mutta kulkee mukana kirjoittamisessa ja sinisessä. Surun, nöyryytyksen ja ymmärtämisen tiellä sininen on portti menneeseen ja oman itsen tuntemiseen. Se on kauneutta: 75. Enimmäkseen on tuntunut, että muutun surun palvelijaksi. Yritän yhä löytää siitä jotain kaunista. (S. 32.)

Jokainen, joka on menettänyt jonkun rakkaan, kuoleman tai eron kautta, tietää, ettei suru ole kaunista eikä se kirkasta ketään. Suru on rumaa riutumista, joka tuntuu imevän solut kuiviin. Nelson kuvaa paljon surua mutta myös hirvittävää kipua, jota hänen vakavasti loukkaantunut ystävänsä tuntee. Vaikka Nelson ei voi tuntea samaa fyysistä kipua kuin ystävänsä, hän yrittää tuntea sen. Kipu, kaipaus, suru - kuinka paljon ne ovat samaa ja voiko niitä edes erottaa toisistaan?

Sinelmiä on paljon sivumääräänsä laajempi teos. Se laajenee lähelle ja kiepauttaa syleilyynsä. Nelsonin teksti on yhtäkkiä hyvin selkeää ja omaa, eikä lukija oikeastaan edes muista, että lukee jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä, sillä hengitystahtikin tuntuu muuttuvan Nelsonin ajatukseksi.

Maggie Nelsonin Argonautit oli hätkähdyttävän vaikuttava ja rehellinen kertomus rakkaudesta. Samalla siitä tuli kertomus äitiydestä ja suhteesta, ja siitä miten jokainen kantaa monta minäänsä aina mukanaan. Se uudistaa kirjoittamisen tapaa sekoittamalla omaelmäkerrallisia aineksia tieteellisiin ja taiteellisiin pohdintoihin.

Molemmissa Nelsonin kirjoissa puhutaan suoraan panemisesta ja naimisesta. En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö, hän kirjoittaa (s. 77). Nelson yhdistää rujon ja kiihkeän herkkyyteen ja suruun. Kontrasti luo rehellisyyttä. Ihmisessä on yhtä aikaa monta tunnetta ja monta mahdollisuutta.

Kaiken henkilökohtaisen lisäksi kirja on ryyditetty viittauksilla kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuvataiteeseen, filosofien ajatuksiin... Kaikki on yhteistä ja kaikki on henkilökohtaista. Lukija löytää tästä kirjasta takuulla itsensä.


Sinelmiä on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteeseen tämä on suoranainen aarre kohtaan 47 (kirjassa on alle 100 sivua).