Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika oli yksi tämänvuotisista Tanssiva karhu - palkintoehdokkaista. Siitä tuli minulle yksi tämän vuoden vaikutavimmista kirjoista, koska se kysyy joukon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Se nostaa pöydälle isoja teemoja, kuten onnellisuuden, syyllisyyden, syntymän ja kuoleman ja katsoo niitä kaikkia niin läheltä, että lukijaa huimaa. Lopulta se ei tarjoa yhtäkään valmista vastausta mihinkään kysymykseensä. Juuri siksi se täytyy lukea.

Kultapoika, kuplapoika on kokoelma runoja, joilla on kytkös todellisuuteen. Useat runoissa esiintyvät henkilöt ovat oikeasti eläneet. Henkilöiden nimet ovat siis todellisuudesta - muun muassa Alison Hargraves, David Vetter - mutta entäpä heidän ajatuksensa ja puheensa?

Keitä nämä ihmiset sitten ovat? Miksi heidän puheensa on merkityksellistä myös minulle?  On vuorikiipeilijä-äiti, immuunipuutostautia sairastanut poika, Sylvia Plathin puoliorvoksi jääneet lapset. On äiti, joka jättää vastasyntyneen lapsensa Berliinissä sairaalan vauvaluukkuun. On äiti, jonka poika ohjasi Germanwingsin lennon 9525 päin vuoria Ranskassa. Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Miksi minun pitäisi ajatella heidän elämäänsä? Ehkä vastaus on jossakin tässä:

minä menen nyt ylös, sanoo alison hargreaves,
ne ovat hänen viimeiset sanansa matkalla
k2-vuoren huipulle, ilman lisähappea
(sillä kuka nyt haluaisi perillä itsestään kuvan
happimaskissa kuin keuhkoparantolan potilas) (S. 10.)

En löydä vastausta, vaan lisää kysymyksiä: Miksi Alison Hargreaves jatkoi hengenvaarallista uraansa vuorikiipeilijänä, vaikka hänellä oli 4- ja 6-vuotiaat lapset? Miten Sylvia Plath - kahden lapsen äiti - saattoi tehdä itsemurhan? Mitä miettii rouva Lubitz, jonka poika aiheutti 150 ihmisen kuoleman?
ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään (s. 57).

Runoissa käsitellään äitiyttä, vanhemmuutta ja lapsena olemista. Niissä pohditaan, kuinka itsekkäistä syistä lapsia halutaan ja kuinka heidät sitten hylätään yhtä itsekkäästi, kuinka lasten elämä on vain vähän heidän itsensä käsissä. Siksi jokaista meistä, meitä lapsia, tulee katsoa erityisen rakastavasti.

Silene Lehto luo runoihin puhetta, joka voisi olla todellista, mutta ei ole. Se on fiktiota, vain fiktiota, runoihin luotua puhujan ääntä. Puheena se sipaisee elämän merkitystä mutta vielä enemmän merkityksettömyyttä, kuolemaan katoavaa elämän tarkoitusta. Sen pitäisi koskettaa meitä jokaista. Menetys, siinä on ehkä elämän ydin. Kaipaus, siinä ehkä toinen. Miten rakkaus, miten äidin rakkaus, asettuu tämän kaiken keskelle? Onko sillä merkitystä? Mihin asti se riittää?
Kuolemaan tuomittujen viimeisissä sanoissa toistuvat:
rakastan sinua äiti, anteeksi että aiheutin niin paljon tuskaa (s. 43).

Lukiessani etsin vähän väliä tietoa runojen henkilöistä, ja niinpä runot avautuivat tekstistä ulos, ja tarinat alkoivat elää kokoelman ulkopuolella. Löysin kuvia ja elämäntarinoita, jotka täydensivät runoja. Järkytyksekseni luin Alison Hargreavesin pojasta, joka oli kuollut tämän vuoden alussa vuorille. Miksi ihmeessä pojankin piti "voittaa itsensä" vuorilla? Etsikö hän sieltä äitiään?

Voisivatko nämä kysymykset jo loppua? Ne tekevät minut surulliseksi. Niiden täytyy tehdä minut surulliseksi.

Kun tätä arviotani varten luin Kultapoika, kuplapoika -kokoelman uudestaan, en tarvinnut enää nettiä, mutta olin entistä vaikuttuneempi. Keskustelut runojen puhujien välillä ovat hätkähdyttävän suoria, ja moraaliset kysymykset taas siinä, ilman vastauksia. En melkein kestä niitä. Suljen kokoelman kannet, mutta kysymykset eivät jää sinne.



Kultapoika, kuplapoika -kokoelman on luettu ainakin kirjablogeissa Reader, why did I marry him,  Kosminen K, Tekstiluola ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 16. Kirjassa liikutaan todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla.