Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf: Iso vihko, 1988
Alkuteos: Le Grand Cahier, 1986
Suomentaja: Anna Nordman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 173
Kansi: Anna-Kaisa Hintikka
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Ágota Kristófin Iso vihko on kirja, joka on aina ajankohtainen. Sota ei ole kadonnut maailmasta mihinkään, miehittäjiä ja miehitettyjä riittää, rajoja rakennetaan ja vartioidaan ympäri maailman.

Iso vihko sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, miehitetylle maaseudulle. Tarina alkaa, kun eräs äiti tuo kaksospoikansa oman äitinsä luokse turvaan Suuren kaupungin pommituksia. Isoäiti osoittautuu kuitenkin melkeinpä suuremmaksi uhaksi ihmisyydelle kuin kaupunkia moukaroiva sota tai vieraan vallan miehitys. Turhaan häntä ei kylässä kutsuta noita-akaksi.

Näyttää siltä, että maalaiskylässä ei ole inhimillisyyden rippeitäkään jäljellä. Kurjuuden ja köyhyyden keskellä pojat aloittavat selviytymistaitojensa kehittämisen tekemällä erilaisia harjoituksia: ruumiinkaraisuharjoitus, mielenkaraisuharjoitus, kerjuuharjoitus ja paastoharjoitus.  Kouluttautumistaan varten he hankkivat ison vihon, johon on tarkoitus kirjata havaintoja todellisuudesta. Siihen ei saa merkitä mitään muuta kuin totuuksia, ja niinpä se alkaakin muistuttaa eräänlaista kauhukokemusten käsikirjaa. Poikien havaintoihin tiivistyy teoksen ironia: tarinat ovat ihan eri asia kuin totuus, sillä jos kaikki kerrotaan totuudenmukaisesti, vain ihmisen julmuus jää jäljelle. Sen kuvaamista Kristóf hakee, ja siinä hän onnistuu puistattavan hienosti.

Pojat ovat älykkäitä, nopeaoppisia ja erikoisia. Karaisuharjoitusten myötä he oppivat kestämään nälkää ja kipua, ja samalla he kuolettavat tunteitaan. Keskenään he opiskelevat kieliä ja käyvät omaa  kouluaan. Pian he saavat aikuiset valtaansa ja alkavat pyörittää omaa pirulaisten elämäänsä. Vaikka he ovat lapsia, he toimivat vain oppiensa mukaan, kuin aikuiset. Ja totta totisesti heidän harjoituksensa tulevat tarpeeseen!

Iso vihko on tutkielma ihmisen pahuudesta ja julmuudesta. Se on myös tutkielma sodasta. Jos siinä esiintyy pienen pieniä inhimillisyyden pilkahduksia, ne kukistetaan pian tai ne osoittautuvat oman edun tavoitteluksi. Pojat oppivat pelaamaan elämän peliä sujuvasti, liiankin hyvin.

Wikipedia-tietojen mukaan Ágota Kristófin (1935 - 2011) Iso vihko nousi ilmestyessään keskustelun aiheeksi Euroopassa. Voin kuvitella, että se on muistuttanut toisesta maailmansodasta ja - näin ainakin haluaisin ajatella - edistänyt EU:n sisäisten rajojen rikkomista. Kirja pohjautuu kirjailijan omakohtaisiin sotakokemuksiin, ja se tarjoaa tarkan kuva inhimillisyyden rappiosta.

Unkarilainen Kristóf on kirjoittanut teoksensa ranskaksi, ei omalla äidinkielellään, ja siinä lienee syy yksinkertaisiin virkkeisiin, joissa ei juurikaan sivulauseita viljellä. Kirjassa on paljon dialogia ja sekin on hyvin suoraviivaista. Anna Nordmanin suomennos on sujuvaa ja ytimekästä. Kieli tukee vaikutelmaa 10-15-vuotiaiden poikien puhe- ja ajatustavasta, eli se korostaa lasten näkökulmaa ympäristön tapahtumiin. Se on karua ja pelkistettyä. Olen nähnyt kirjasta myös loistavan harrastajateatteriesityksen, ja draamaksi kirja kääntyykin hienosti juuri dialoginsa ansiosta.

Kristóf ei selitä asioita puhki. Kun vieraan vallan sotilaista kerrotaan, heidän kansalaisuuttaan ei nimetä. Sodan lopussa miehittäjä vaihtuu, mutta julmat teot vain pahenevat. Vankileirille kuljetettavat, pilkatut ihmisjoukot kulkevat kylän läpi. Heille ei osoiteta minkäänlaista armoa. Kylän suutari, ainut vilpittömästi hyvä ihminen, katoaa ihmisjoukkojen mukaan. Avuton ja yksinkertainen naapurin tyttö kärsii sodassa hirveimmän kohtalon. Paikkojen, kansalaisuuksien ja maiden nimettömyys korostaa tapahtumien yleismaailmasta luonnetta: tämä kaikki toistuu aina uudestaan.

Luin Ison vihon ensimmäisen kerran kolmikymppisenä ja vaikutuin siitä aivan tavattomasti. Toinen lukukerta ei himmentänyt sen vaikutusta yhtään, vaikka kirjan hieno loppu ei enää ollutkaan yllätys. Teos on ehdottomasti parhaita, ellei paras sotaromaani, jonka olen lukenut, vaikka siinä ei kerrota taisteluista mitään. Näkökulma on kotirintaman, lasten ja naisten. Kaksoset hankkivat rahaa muun muassa esiintymällä viinikellarissa, jossa kuullaan seuraava keskustelu:
Muuan mies sanoo: 
 - Hei sinä, turpa kiinni. naiset eivät tiedä sodasta mitään.
Nainen sanoo: 
 - Vai eivät mitään? Hölmö! Me teemme kaiken työn, huolehdimme kaikesta: lapset on ruokittava, haavoittuneet on hoidettava. Te taas, heti kun sota on loppunut, te olette kaikki sankareita. Kuollut: sankari. Eloonjäänyt: sankari. Invalidi: sankari. Siksi te miehet olette keksineet sodan. Sota on teidän. Te sitä halusitte, siis käykää sitä myös, parhaatkin sankarit! (S. 95)



Iso vihko on luettu myös kirjablogissa Kujerruksia. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2019 haasteeseen kohdan 17. kirjassa on kaksoset.