Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen, Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Shutterstock

Sivuja: 219

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen on eräänlainen kirjeromaani. Se sisältää pojan ja isän kirjeenvaihdon, joka alkaa, kun isä kirjoittaa pojalle eräänlaisen tsemppauskirjeen yliopistoon. Pojalle tulee kiire vastaamaan isän kirjeeseen, eli isän kirje on hänelle selvästi erittäin tärkeä - kenellepä ei olisi. (Käsi ylös, kuinka moni on saanut kirjeen isältään.)

Poika kertookin pian, että hän on kirjoittamassa romaania, jonka osia hän sitten lähettää kirjailija-isälleen luettavaksi, ja isä tunnistaa niistä lupaavan kirjailijan. Kirjan valmistumisesta tulee runko, jonka päälle kertyy paljon muitakin asioita isän ja pojan yhteisestä elämästä, ja myös niistä asioista, joista isä ei tiedäkään mitään.  

Antti Röngän valmistuva kirja on hänen esikoiromaannsa Jalat ilmassa, joka on vahvasti autofiktiivinen kirja. Se kertoo nuoren miehen ensimmäisestä opiskeluvuodesta ja koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Teos on vahva ja omaääninen esikoisteos, joka varsinkin koulumaailmassa työskentelevien ihmisten kannattaa ehdottomasti lukea. 

Silloin tällöin onnellinen paljastaa, että pojan kolukiusaamiskokemukset tulevat isälle täytenä yllätyksenä. Poika ei ole kertonut perheelleen mitään koko alakouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Kirjeenvaihdossa paljastuu paljon muutakin, esimerkiksi ikäviä muistoja ja väärinymmärryksiä. Asiat eivät ole helppoja ja loukkaantumisen paikkoja olisi useitakin, mutta niin vaan kirjeenvaihto jatkuu.

Nämä isä ja poika ovat siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että heillä on sanat, joiden kautta he kurkottavat toisiaan kohti. Asetelma on herkkä ja edellyttää, että kumpikin tunnustaa toistensa merkityksen ja on valmis kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja arkoja kohtiaan. Kirjeenvaihto on välillä raastavan rehellistä ja sydäntäsärkevää, mutta kirjeenvaihtoyhteys on kummallekin selvästi arvokas asia. 

Kaiken taustalla pojan kirjahanke etenee, ja poika ottaa vastaan isän ohjeita ja kysyy neuvoakin. Isän ja pojan välisen rakkauden lisäksi kirjassa on siis toinenkin kantava voima, ja se on rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Elämän merkityksellisyys voi olla kiinni kirjoittamisesta. Poika on vahvasti kiinni kirjailijan elämänasenteessa: Ja mitä järkeä on ylipäätään kokea asioita, jos niistä ei kirjoita (s. 106).   

Tällaiseen kirjoittamisen intohimoon ja nuoruuden ehdottomuuteen isällä on kuitenkin neuvo:  - - kenenkään olemassolon oikeus ei saa perustua kirjoittamiseen. Sinun olemassaolosi oikeus perustuu siihen, että olet kokonainen ihminen kaikkine mahdollisuuksinesi. - - Sen jonka täytyy kirjoittaa, täytyy varmaan sitten kirjoittaa, ohi kaiken laskelmoinnin ja kohtuuden. Mutta sitä intohimoa ei saa sekoittaa oikeuteen olla olemassa. (S. 20.) Voiko vanhempi ilmaista rakkauttaan lapseensa oikeastaan kauniimmin: elämäsi ja olemassaolosi on korvaamattoman arvokasta sellaisenaan. Asia, jota lapsen on vaikea ymmärtää, ja asia, jota lapsi opettelee ehkä koko elämänsä.  

Silloin tällöin onnellinen onnistuu monella tasolla. Se on kiinnostava aiheiltaan, ja sillä on koko ajan suunta eteenpäin, kohti läheisyyttä ja yhä suurempaa rehellisyyttä. Rehellisyys on mahdollista, koska sen perustana on rakkaus, joka pojan on selvästi vaikeampi tunnistaa kuin isän. Tietysti on traagista, että isän keinot osoittaa rakkauttaan ovat välillä olleet hukassa, mutta sehän vanhemmuudessa on jutun juoni: harjoittelukertoja ei ole - vanhempi on vanhempi juuri kyseiselle lapselleen vain kerran. Vuosikausia jatkunut kiusaamisen salailu ja Antin yksinäinen kärsimys raastavat lukijan sydäntä. Isän avuttomuuden tunteen voi vain kuvitella, kun kiusaaminen paljastuu hänelle. Tammisen seuraava kirje ohittaakin aiheen käsittelyn kokonaan. Hän kirjoittaa, ettei pysty kirjoittaman siitä. Se sattuu liikaa.

Tapahtumat saavat kirjan loppupuolella dramaattisen käänteen, josta kerrotaan myös Röngän kirjassa. Koska olen lukenut Röngän kirjan, luin tästä nyt isän näkökulman, josta välittyy huoli ja järkytys. 

Isyys tekee kipeää, vanhemmuus on vaarallista. Se on vaarallista siksi, että lapsi kulkee omia teitään ja on tietyllä tavalla yksin maailmassa. Oma avuttomuus korostuu, jos lapsen tie ei olekaan niin sileä kuin vanhempana toivoo ja kuvittelee. Lapsi taas näkee asiat kovin ehdottomina: virheinä ja epäoikeudenmukaisuuksina. Lapsen näkökulma on hyvin armoton, ja hänellä on mustavalkoisuuteensa tietenkin kaikki oikeus - lapsen oikeus. 

Silloin tällöin onnellinen kertoo tarinaa kasvamisesta ja muistoista, ihmisenä olemisesta, perheessä elämisestä, vanhemmuudesta ja oman itsen etsimisestä. Röngän romaanin päähenkilö - poika - on hyvin yksinäinen ja arka, käpertynyt omaan olemiseensa, itsensä tarkkailuun ja itseinhoonkin jopa. Kyseessä on fiktio, jossa henkilön piirteitä korostetaan. Silloin tällöin onnellinen puolestaan antaa samasta pojasta, Antti Röngästä itsestään. paljon määrätietoisemman kuvan. Hänen taiteellinen kutsumuksensa on selvä, hän on valmis argumentoimaan auktoriteettia vastaan, hän pyrkii rehellisyyteen ja avoimuuteen ja hänellä on vahvat omat näkemyksensä, joita hän osaa puolustaa. Isän kirjeistä välittyy viisautta ja valtava rakkauden tunne, joka saa hänet välillä kirjoittamaan varovasti, jotta hauras, uusi yhteys poikaan säilyisi ja vahvistuisi. Riveiltä huokuu kannustaminen ja rohkaisu, joita jokainen lapsi vanhemmiltaan janoaa. 

Silloin tällöin onnellinen on sellainen kirja, josta kannataisi kohista aivan valtavasti, koska se antaa meille kaikille lapsille ja vanhemmille toivoa. Vaikeista asioista on mahdollista puhua (tai kirjoittaa) ja niitä voi kohdata yhdessä. Ihmiset eivät ole niin yksin kuin luulevat olevansa, eivätkä he ole niin kaukana toisistaan, kuin luulevat olevansa. Heittäyminen toisen varaan on sallittua ja toivottavaa. Luottamusta voi rakentaa ihan pienillä sanoilla. Ihmiset osaavat kyllä, joa halua ja tahtoa löytyy.

Ja vaikka olen äidinkielenopettaja, uhmaan jonkun viisaan kollegani oppeja ja päätän kirjoitukseni lukemisen ilon ylistämiseen, koska juuri sitä koin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjaa lukiessani. Tämä ajatus on kirjailija Petri Tammisen: Ja vielä, koska äidinkielenopettajani sanoi, että kirjoitusta ei saa lopettaa sitaattiin ja koska äidinkielenopettajan sana on laki, loppuun oma ajatukseni. Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot. (S. 66.)

Silloin tällöin onnellinen on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjanmerkkinä lentolippu.