Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika, 2007

Alkuteos: The year of magical thinking, 2005

Suomentaja: Marja Haapio

Kustantaja: Like

Sivuja: 221

Kansi: 

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

    Yksi hetki muuttaa elämän. 

    Tavallinen hetki. (S. 7.)

Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on kirja, jonka en olisi halunnut koskaan loppuvan. Olisin halunnut jäädä asumaan sen kiireettömään tunnelmaan ja niihin tunteisiin, jotka siinä saavat tilaa ja aikaa: suruun ja kaipaukseen. Onhan niin, että suru ja kaipaus pitävät rakkaan ihmisen täällä, eikä kuoleman jälkeen mitään muuta niin toivoisikaan, kuin että rakas ihminen jäisi tähän, eikä koskaan katoaisi. Vaikka on jo kadonnut, lopullisesti mennyt. Menetetty. Ja meillä on kaikki tämä aika elettävänä ilman häntä.  

Didionin kirja alkaa tilanteesta, jossa hänen aviomiehensä saa sydänkohtauksen kesken illallisen ja kuolee. Tavallinen hetki. Samalla päättyy 40 vuotta kestänyt avioliitto, jonka osapuolet ovat tehneet töitä yhdessä, kasvattaneet tyttären ja jakaneet yhteisen elämän. Tapahtumasta alkaa vuoden kestävä maagisen ajattelun aika. 

Suruvuoden alkuun sekoittuu valtava huoli, sillä aviomies kuolee vain viisi päivää sen jälkeen, kun pariskunnan ainoa lapsi, Quintana, on joutunut sairaalaan ja makaa siellä koomassa ja kamppailee hengestään. Vasta kun tyttären terveys on suhteellisen vakaa, Didion pääsee todellakin elämään suruaan. Ja miten hän sitä elääkään: kirjoittamalla tietysti, hänhän on kirjailija. 

Joan Didion on Yhdysvalloissa arvostettu ja tunnettu toimittaja ja nykykirjailija, joka kirjoitti miehensä John Dunnen kanssa myös elokuvakäsikirjoituksia. Dunnekin oli arvostettu kirjailija, ja pariskunta kuului vankasti amerikkalaisen kulttuurieliitiin ytimeen. He asuivat vuosia Kaliforniassa, jossa he elivät railakasta 60-70-lukua, kirjoittivat ja kirjoittivat sekä editoivat toistensa tekstejä. 

Nyt Didion on yksin. Hän löytää miehensä kirjoittamia muistilappuja, käy läpi tämän vaatteita, järjestää muistotilaisuutta. Pian hänelle selviää, että suru tulee aaltoina, kuten on viisaasti kuvattu jo aiemmin. Didion alkaa puhua pyörteistä, sillä yksi muisto johtaa toiseen ja kolmanteen. Ajatuksia ei pääse pakoon ja vaikka yrittäisi ajaa autolla jotain uutta reittiä, joka ei kuulunut pariskunnan arkeen ikinä, jokin rakennus matkan varrella laukaisee pyörteen. Pyörre voi tempaista mukaansa vaikkapa rullaportaissa, kaupungissa, jossa on käynyt vain muutaman kerran aikaisemmin. 

Didionin vahvuus on konkretia, jolla hän tuo muistot ja tilanteet lukijan eteen. Muistojen päätteeksi hän toteaa yleensä jonkin ajatuksen, joka saa lukijan henkäisemään. Kaipaus huokuu joka sivulta, yksinäisyys ja hukassa oleminen sävyttävät elämää. 

Didion yrittää toimia ystävien ohjeiden mukaan ja lahjoittaa miehensä vaatteita ja tavaroita pois. Kenkien kohdalla hän kuitenkin epäröi. 

    Pysähdyin huoneen ovelle. 

    En voinut antaa loppuja kenkiä pois. 

    Seisoin siinä tovin ennen kuin tajusin miksi: jos hän tulisi takaisin, hän tarvitsisi kenkiä. (S. 37 - 38.) 

Didion ajattelee kirjoittamalla ja elää lukemalla. Kun Johnin tai Quintanan sairaskertomuksessa on  termejä, joita hän ei tiedä, hän alkaa etsiä aiheesta tietoa ja lukea. Surusta itsestään on kuitenkin kirjoitettu aika vähän. Aihe on niin kipeä, että se mielellään ohitetaan tässä maailmassa, jossa täytyy olla tehokas ja toimintakykyinen. Kaikki, mikä häiritsee tehokkuutta ja toimintakykyä on uhka. Didionin kirjassa tätä uhkaa torjutaan tarmokkaasti: kirjailijan ystävät eivät jätä häntä yksin, vaan joku on aina pitämässä hänestä huolta, kirjailija itse jatkaa pian töitään. 

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon olin törmännyt usean some-kanavan kautta ja aina vuolaiden kehujen kera. Jo kirjan nimi on vangitseva, mutta jokin kirjassa on kuitenkin pelottanut. Keväällä sitten uskaltauduin varaamaan sen kirjastosta, ja se osuikin juuri oikeaan elämäntilanteeseen. Siitä tuli tärkeä surukirja. Ja oikeastaan ainut kirja, joka on tuntunut ravistelevalta koko tämän kevään ja kesän aikana,  oman suruni aikana.  

 - - mietinkin niitä tuttaviani, jotka ovat menettäneet aviomiehen tai -vaimon tai lapsen. Pohdin varsinkin, miltä nuo ihmiset vaikuttivat omaisensa kuoleman jälkeisenä vuonna törmätessäni heihin odottamatta vaikkapa kadulla tai tullessani huoneeseen. Merkillepantavaa oli, miten paljailta, vereslihalla olevilta he vaikuttivat. 

   Miten haurailta, käsitän nyt. 

   Miten tasapainottomilta. (S. 166.)

Ehkä ihmiset pelkäävät surua, koska se näkyy niin kauas. Suru näkyy, se saa ihmiset ottamaan osaa ja osanotot aiheuttavat pyörteitä. Kierre on valmis, sietämätön ja pakollinen. Ymmärrän, miltä minäkin näytän juuri nyt, enkä voi sille mitään. 

Kirjan ovat lukeneet myös Helmi Kekkonen ja Katja, joka oivaltaa, että paitsi surukija, tämä on lohtukirja, ja juuri sellainen siitä tuli minulle.   

Suosittelen myös Joan Didionista kertovaa dokumenttielokuvaa, The Center Will Not Hold, jonka on ohjannut Dunnen veljenpoika, Griffin Dunne. Didion paljastuu karismaattiseksi tyypiksi, jonka olemus herättää suojelunhalun mutta myös mielikuvan vahvasta hengestä. Maagisen ajattelun aika on palkittu muun muassa National Book Awardilla Yhdysvalloissa vuonna 2005. Sen pohjalta on kirjoitettu myös näytelmä, jota on esitetty jo Suomessakin.