Sivut

perjantai 20. elokuuta 2021

Jussi Konttinen: Siperia


Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa, 2019

Kustantaja: HS kirjat

Kansi: Jussi Konttinen

Sivuja: 412

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Lukupiirikirjaksi viime keväänä valikoitui Jussi Konttisen Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Se on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut silloin mukavasti huomiota, mutta se kyllä ansaitsi huomiota paljon lisää. Se on hauska ja innostava, mutta myös melankolinen kokonaisuus. Ennen kaikkea se on täynnä tietoa eräästä maailmankolkasta, josta ei paljon tiedetä. 

Kirja kertoo siitä, kuinka Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Konttinen muuttaa perheensä kanssa Siperiaan, Jakutian tasavaltaan ja siellä Töhtyr-nimiseen pieneen kylään. He asuvat siellä talven 2016 - 2017 ja palaavat sinne vielä takaisin tammi-helmikuuksi vuonna 2018. Viisihenkinen perhe siis elää  siperialaista arkea, jossa pakkanen paukkuu, juomavesi täytyy sulattaa jäälohkareista ja ihmiset ympärillä puhuvat lähinnä jakutiaa. Asiaa toki auttaa, että Jussi Konttinen itse osaa venäjää ja on melkoinen Venäjä-asiantuntija, sekä asunut Irkutskissa vuonna 2000 - 2001. 

Toimittaja Konttinen matkustaa ympäri Siperiaa. Hän on tutkiva journalisti, ajoittain kuin Indiana Jones. Lukija voi seurata matkoja kirjaan lisätyistä kartoista, ja pikkuhiljaa käy selväksi, kuinka laajasta ja karusta maa-alueesta onkaan kyse. Siperian eksoottisuus on jäätä ja lunta, aroa, taigaa, jokia, öljyä, kaasua ja viinaa, mutta myös lämpimiä ihmisiä. Tosin byrokratia on lähes yhtä hyytävää kuin ilmasto, mutta Konttinen uhmaa venäläisiä viranomaisia sinnikkäästi. Viranomaisten nihkeys voi tietysti johtua siitä, että huhujen mukaan hän onkin vakooja - kukapa vapaaehtoisesti asettuisi asumaan Töhtyriin...

Kylmyys itse asiassa mahdollistaa elämän Siperiassa. Sademäärät ovat siellä yhtä pieniä kuin aavikoilla, mutta ikirouta estää vähäistä vesimäärää imeytymästä syvälle maahan. Talvella se mahdollistaa tieverkoston, jota ei muuten olisi olemassakaa. Kylmyys auttaa säilömään ruokaa ja ikiroudan päälle rakennetaan talot. Konttinen kertoo myös siitä, kuinka ilmastonmuutos uhkaa elämää Siperiassa. Siitä syntyy kirjan surullinen puoli. Valtavan Siperiankaan luonnonvarat eivät ole ehtymättömät.

Silti voi vain hämmästellä, kuinka ihminen osaa sopeutua karuihin oloihin. Siperian alkuperäiskansat, kuten suomensukuiset nenetsit elävät poronhoidosta. Heidän elinkeinonsa on kuitenkin vaarassa, sillä heidän elinalueeltaan löytyvät maailman suurimmat maakaasuvarastot. Se uhkaa porojen laiduntamista ja pienentää nenetsien elinpiiriä. Suomensukuiset hantit puolestaan asustavat rikkailla öljymailla, mutta tosiasia on, että suuryritykset riistävät heitä. Alueen luonnonpuistot on uhrattu öljyntuotannolle. 

Öljynporaus, pohjoisen Jäämeren sulaminen ja esimerkiksi mursujen kaventuva elinpiiri särkevät sydäntä. Ihmisten välinpitämättömyys ja ahneus tuhoavat luontoa. Surullista luettavaa on myös Konttisen raportti presidentinvaaleista, joita hän seuraa pienenssa Muravienkon kylässä. Vaalipäivänä hän asettuu koulun tuulikaappiin laskemaan ihmisiä ja haastattelemaan heitä. Seuraavana päivänä vaalilautakunnan sivuilla väitetään äänestysprosentin olleen 93 prosenttia, mutta Konttinen on laskenut äänestysprosentiksi 63. Näin tehdään vaalituloksia. 

Erityisen kiinnostavaa oli lukea siperialaisesta arkielämästä, eli Konttisen perheen lasten koulunkäynnistä ja kaveripiireistä. Lasten kautta ympäristö näyttää kummalliset tapansa, mutta mikäs siinä. Näyttää siltä, että lapset kyllä sopeutuvat vaikka mihin ja oppivat kielen, kavereita löytyy ja  karukin ympäristö tarjoaa virikkeitä. 

Kirja on täynnä mainioita yksityiskohtia ja havaintoja arjesta ja ihmisistä. Oma lukunsa on siperialainen liikenne, ylipäätänsä se, miten Siperiassa liikutaan paikasta toiseen, kun välimatkat ovat mittaamattomat eikä tiestöä ole. Konttinen paljastaa, että hän oli haaveillut neuvostomaasturi Uotsista jo pitkän aikaa ja Töhtyrissä hänen oli olosuhteiden pakosta hankkittava sellainen: Hyväksi havaittu design on kehitetty jo vuonna 1958, ja Uljanovskin autotehdas on valmistanut autoa sarjatuotantona siitä lähtien . Valmistus jatkuu yhä, koska Venäjällä on tarvetta uotsin kaltaiselle kulkuneuvolle. Vaikka auto on tehty Volgalla, se on todellinen Siperia-auto, joka ei tarvite alleen tietä ja kulkee siellä, minne muut eivät pääse. 

Uotsinsa Konttinen saa melkein Suomeen asti. Sen uusimmat kuulumiset voikin lukea Konttisen  artikkelista, joka ilmestyi juuri Helsingin Sanomissa. Artikkeli kertoo Konttisten viimekesäisestä mökkilomasta Laatokan rannalle. 

Konttinen pääsee Uotsillaan mahdottomiin paikkoihin, mutta hän matkustaa myös moottorikelkalla, hinaajalla ja junalla, ratsastaa porolla sekä tietysti lentää. Kauheinta luettavaa on kuitenkin liftimatka äärettömässä pakkasessa. Maailman pelottavin ammatti voisi olla rekkakuski Siperiassa - miksei myös toimittaja.

Konttisen Siperia-kirja on kulttuuriteko. Varsinkin nyt korona-aikaan en voisi parempaa luettavaa keksiä kuin tietokirja, joka avartaa maailmankuvaa sellaisista paikoista, joihin eivät turistit eksy. Tarkkanäköinen ja rohkea toimittaja osaa kirjoittaa elävästi ja hauskasti. Kirjan sivut lentävät ja jännittävimmät tapaukset ovat kuin trillerin sivuilta. Kuvituksena on paljon ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. En varmaan koskaan unohda toimittajasta otettua kuvaa, jossa hänet on topattu erinäisillä turkiksilla moottorikelkkamatkaa varten.

Konttinen raportoi paitsi Siperian luonnonoloista myös politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, eikä sellaista asiaa taida ollakaan, josta hän ei ottaisi selvää. Ihailen hänen asennettaan ja rohkeuttaan. Ihailen myös hänen perhettään, joka on valmis seikkailuun, kun sellaiseen tarjoutuu mahdollisuus. Kokonaisuudessaan Siperia-elämys jäi ilmeisesti plussan puolelle: Etukäteen olin nähnyt painajaisia vaaroista, joita Siperia tuotti perheellemme. Ne eivät realisoituneet. Lapsia ei kiusattu, vaimoni ei jäänyt kotiin palattuaan työttömäksi eikä kukaan meistä kuollut. (S. 11)

Siperialle ei voi toivoa kuin sinnikkyyttä, kuten koko maapallolle. Toivottavsti luontoa opitaan suojelemaan ennen kuin se tuhotaan täysin.  


Kirja esitellään myös Kirjavinkeissä sekä blogissa Luettua ja maistettua. Sijoitin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan 20. Kirjassa on harvinainen ammatti, sillä kirjassa kohdataan aito shamaani.  

4 kommenttia:

  1. Kiitos kun muistutit tästä kirjasta! Se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti ja oli minulla kerran lainassakin, mutta jostain syystä en ehtinyt silloin lukea sitä. Kiinnostava kirja ehdottomasti; onhan Siperia todella kiehtova maailmankolkka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on painonsa arvosta öljyä ja ties mitä luonnonvaroja. Ihan huippu kirja. Konttinen kirjoittaa taitavasti ja on melkoinen seikkailija.

      Poista
  2. Minultakin tämä kirja on unohtunut. Yle Areenassa muistan nähneeni kirjailijan ja silloin kiinnostuin kirjasta. Kiitos sinulle, nyt saankin tämän lukulistalleni 🙂 📚

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti lukea. HS kirjat myy tätä 20 eurolla ja ajattelin hankkia kirjan myös omaksi.

      Poista

Kiitos kommentista!