Märta Tikkanen: Suurpyytäjä

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä, 2. painos, 1989

Suomentaja: Raija Jänicke

Kustantaja: Tammi

Kansi: J. J. Tikkanen

Sivuja: 137

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Märta Tikkasen Suurpyytäjän alkusanat kuuluvat näin: Älä usko sanaakaan siitä mitä sanon, kaikki on totta.

Sanat sopisivat minkä tahansa autofiktion saatesanoiksi. Märta Tikkasella puolestaan - jos kenellä - on täysi oikeus lausua nuo sanat. Hänen runokokoelmansa Vuosisadan rakkaustarina (1978) räjäytti ilmestyessään pohjoismaisen kirjallisuuden kentän uuteen uskoon. Hän kertoo kokoelmassaan avioliitostaan taiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen kanssa ja paljastaa sen synkän väkivaltaisuuden ja miehen alkoholismin. Runoteos kohahdutti kirjallisia piirejä, joissa uraa oli tehnyt lähinnä pariskunnan mies. 

Märta Tikkanen oli tuolloin jo julkaissut jonkin verran kirjoja, muun muassa kohutun teoksen Miestä ei voi raiskata, jolla hän sai vankan sijan arvostettuna feministinä Pohjoismaissa. Mutta vasta Vuosisadan rakkaustarinan myötä hänestä tuli ykkösrivin runoilija ja kirjailija. Edelleenkin teosta on vaikea ylittää rehellisyydessä ja vaikuttavuudessa. Se on karua ja sydänjuuria myöten ravistavaa luettavaa. 

Suurpyytäjä (Storfångaren) ilmestyi ruotsiksi vuonna 1984, mutta se julkaistuiin suomeksi vasta vuonna 1989. Sen päähenkilönä ja minäkertojana on Märta Tikkasta muistuttava kirjailija, joka on vierailulla Grönlannissa. Vierailuun liittyy esiintymisiä kirjallisissa tapahtumissa, kansanopistolla ja radiossa. Kirjailija tutustuu grönlantilaiseen kulttuuriin ja kieleen. Matkalla hän kaipaa rakastettuaan, jonka hän nimeää Suurpyytäjäksi grönlantilaisen tarun mukaan. Matkasta tulee eräänlainen tilinteko suhteesta, jonka jatkuminen jää kuitenkin auki:

Sanot että lähdet mutta että tulet takaisin

lähtee tullakseen, onko se loogista, onko se välttämätöntä, onko mikään välttämätöntä paitsi selkäsi iho paidan alla, ihosi kämmeneni alla    (s. 32).  

Sanomattakin on selvää, että kyseessä on autofiktio. Kirjalija-kertoja on Märta Tikkanen itse. Hän lumoutuu  Grönlannin luonnosta ja valosta. Loistava, kirkas jää, sään arvaamattomuus ja kansantarinat sekä grönlannin kieli heittävät hänet keskelle uutta ja tuntematonta, jossa hän etsii elämänsä suuntaa. Lukija tuntee kulkevansa minäkertojan rinnalla ja antaa uusien kokemusten virrata tietoisuuteensa. 

Suurpyytäjä on siis eräänlainen Grönlannin opas, mutta sen sijaan, että se keräilisi ja esittäisi faktoja, se kuvaa vaikutuelmia ja tunnelmia sekä maisemia. Se on samalla opas oman paikan ja rakkaussuhteen hahmottamiseen. 

Tikkasen runoilijuus on läsnä joka sivulla. Virkkeet eivät rajaudu täsmällisesti, tunnelmat limittyvät ja Grönlanti sekoittuu Suurpyytäjään, Suurpyytjä Grönlantiin. Suurpyytäjä on tuntematon ja etäinen, ehkä kylmäkin, arvaamaton ja uusi. Kertoja pohtii, millaiseen asemaan hän haluaa Suurpyytäjän elämässään päästää:

Askeleet kuulostavat toisenlaisilta kun maa on jäässä kilometrin syvyyteen jalkapohjien alla. 

Minun on saatava sinun jalanjälkesi loitolle. (S. 94.)

Tikkasen feminismi ei ole Suurpyytäjässä rajua, vaan se on pikemminkin vakaata keski-ikäisen naisen itsetuntoa. Hän tekee naispuolisesta rakkauden kokijasta itsenäisen toimijan ja ajattelijan. Seksi on nautintoa ja ihmissuhteen osapuolet ovat itsenäisiä. On kuin kertoja tutkisi itseäänkin kuin uutta maata: Merkillisen ulkopuolista elämää mutta todellisempaa kuin koskaan, mikään ei ole jokapäiväistä, kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa, jokainen yksityiskohta piirtyy mieleen, silmä näkee, korva kuulee, vaeltelen avoimena, kyltymättömänä, kietoutuneena rakkauteeni, joka imaisee sisäänsä ja nielee. Luonnon mahtavuus tuntuu itsestään selvältä, täällä ei ole kompromisseja. On jyrkkää, pystysuoraa, äkkisyvää, lasinkirkasta, taivaankorkuista, kaikki linnut mustia tai valkoisia. (S. 101.)

Tikkasen Grönlanti-kuvauksille ikään kuin jatkoa tarjoaa Emma Puikkosen romaani Lupaus. Siitä on jäänyt mieleeni jäätiköiden raju sulaminen, jota siinä kuvataan vahvasti. Tikkasen vierailun aikana ilmastonmuutoksesta ei olla Grönlannissa vielä huolissaan. Jää ja lumi ovat siinä ikiaikaisia.

Tikkanen on myös kirjailija, joka osaa arvostaa ystävyyttä. Viime vuoden puolella kuuntelin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran Märta Tikkanen - Tyttö joka halusi juosta vetten päällä, ja siitä jäi erityisesti mieleeni se, että hänellä on ollut poikkeuksellisen tärkeitä naispuolisia ystäviä elämässään. Naisrunoilijoille, ja runoilijoille ylipäätään, on pikemminkin tyypillistä, että korostetaan yksinäisyyttä ja erakkoluonnetta. Suurpyytäjässä kaivataan välillä yksinäisyyttä, mutta siinä on kuitenkin oma paikkansa myös ystävyyden pohtimiselle. 

Enemmän siinä kuitenkin pohditaan rakkautta, muun muassa sitä, rakastavatko eri sukupuolet eri tavalla tai osaako tai haluaako kertoja rakastaa ollenkaan. Siinä on jotain niin tuttua ja ikiaikaista pohdintaa, että se on tuore vielä 38 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Raija Jänicken suomennos toimii edelleen, ja kirja on rohkea ja omaääninen, äkkisyvä. Ja häikäisevä kuin valo Grönlannissa. 

Kirja on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat. Kuittasin teoksella Helmetin 2022 lukuhaasteen kohdan 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.