Sivut

maanantai 15. lokakuuta 2012

Walter Scott: Ivanhoe

"Voi", vastasi ihana juutalaistyttö, "mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle--? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyynelistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet? Mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?"
   "Mitäkö jää?" huusi Ivanhoe. "Kunnia ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen."
   "Kunnia ja maine?" jatkoi Rebekka. "Voi. Jää ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkäävän haudan yläpuolella - jää puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töin tuskin osaa lukea kyselevälle vaeltajalle - onko niissä tarpeeksi palkkiota siitä, että olette tallanneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina koko ikänne voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi luovutte kaikesta vain tullaksenne päähenkilöksi jossakin runossa, jota kuljeksiva lauluniekka laulelee juopuneille talonpojille iltaoluen ääressä?"

Sir Walter Scottin Ivanhoe (ilm. 1820) "laulelee" edelleen ritarien kunniasta ja maineesta ja tekee sen vastustamattomasti. Luin pari vuotta sitten Jan Guilloun Arn-trilogian, ja Ivanhoe sijoittuu samaan aikakauteen, mutta on paljon perinteisempi ja romanttisempi kuin ruotsalainen taru. Kirja sijoittuu keskiajan Englantiin, ja (mikäli Wikipediaan on luottaminen) sijoittaisin kirjan jopa tarkalleen vuoteen 1194, jolloin Rikhard Leijonanmieli vapautui tappiollisen ristiretkensä jälkeisestä vankeudestaan ja palasi Englantiin kukistamaan kapinalliset joukot.

Scott on tuntenut historialliset tosiseikat  ja värittänyt tapahtumia ritariromantiikalla. Kaikki ajan ilmiöt on kuvattu kirjassa: Englantia hallitsee häikäilemätön Juhana prinssi, Rikhardin veli, joka on saanut normanniaateliston puolelleen. Rikhard Leijonanmieli on vankeudessa jossain päin Eurooppaa, ja Juhana toivoo hänen kuolevan sinne. Maa on käytännössä sisällissodassa, sillä saksilaiset on kukistettu normannien vallan alle, ja metsissä asuu kapinallisia sissejä, joiden ainoa elinkeino on ryöstely. Laajojen sotajoukkojen ylläpitoon tarvitaan rahaa, jota saadaan lainattua rikkailta juutalaisilta, joita puolestaan vihataan alimpana kansanluokkana ja täysin avoimesti. Samaan aikaan Palestiinassa taistelleet temppeliritarit palaavat kukistettuina, mutta arvostuettuina ja rikkaina synnyinsijoilleen. He osoittautuvat elintavoiltaan kuitenkin röyhkeiksi ja riettaiksi, eivätkä suinkaan tunnu ansaitsevan pyhien miesten arvonimeä.

On selvää, että tällaisiin oloihin tarvitaan jaloja ritareita tuomaan jonkinlaista oikeudenmukaisuutta. Salaperäiset rohkeat soturit: perinnötön ritari (Wilfred Ivanhoe), musta ritari (Rikhard Leijonanmieli) ja taianomaisen taitava jousimies Locksley (Robin Hood) tarjoavat kansalle sankaritekoja. Kauniit neidot, eli aatelisneito Rowena ja ihmeellisen kaunis juutalaistyttö Rebekka, tarvitsevat erityistä suojelua, ja silloinhan ritarit tietysti saapuvat paikalle. Huumoriakin kirjassa on - sen takaavat tekopyhät apotit, Wamba-narri sekä juoppo erakkomunkki. Rehti toverillisuus ja luottamus sekä nokkela sanailu yhdistävät sankarihahmoja, julmat teot tekevät heidän vihollisistaan turmiollisia roistoja.

Kirjan kieli on kaunista, vanhaa ja ylevää: se vilisee sellaista sanastoa kuin ritari, neito, jalo, uskollinen, turnajaiset, kunnia, pyhä ja valapatto ja jokaista henkilöä kuvaillaan aina värikkäillä adjektiiveilla (ihana juutalaistyttö, ylpeä ritari, julma temppeliherra), jotka tekevät selväksi, onko kyseesä "hyvis" vai "pahis".

Sankariklassikkoa oli ilo lukea, vaikka se välillä etenikin hitaasti. Painos, joka on tarttunut mukaani jostain kirpputorilta tai divarista, on vuodelta 1988. Siinä on mitä mainioin (tuntemattoman taiteilijan) kuvitus, ja se pohjautuu vuoden 1930 suomennokseen.

Yksi niistä kolmesta lukupiiristä, joihin kuulun, valitsi vuoden teemakseen skottikirjallisuuden, ja tässä sitä nyt ollaan. Ilman teemaa en olisi varmasti tähän kirjaan tarttunut ennen eläkeikää. Mutta kyllä kannatti. Ihanista ihanin juutalaistyttö Rebekka saa lausua tähän loppuun kirjan viisauden: "--ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset."

2 kommenttia:

  1. Hieno, että joku kirjabloggari on tarttunut tähän jo ehkä hieman pölyttyneeseen klassikkoon! Mulla on ollut Ivanhoe kesästä asti kesken, mutta nyt juuri kaivoin sen taas käsiini. Insipaatioksi yritin googlailla, mitä siitä kirjablogeissa on kirjoitettu. Vakaa aikomus olisi saada se vielä joku kerta luettua ja itsekin kirjoittaa siitä kirjabloginalkuuni.

    Kirjassa on jotakin suunnattoman kiehtovaa, mutta samalla jotenkin suunnaton ponnistus lukea sitä. Sinullakin näköjään hieman samansuuntaisia kokemuksia kirjasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ivanhoe kannatti lukea, joten tartu vain uuudestaan! Minäkin taisin lukea pari kirjaa Ivanhoen aikana, eli pidin pieniä taukoja ja jatkoin taas, kun siltä tuntui. Tämä ei ollut mikään nopeasti ahmaistava kirja, sillä kieli oli sen verran vanhahtavaa, ja ehkäpä juonikin hiukan hitaasti keritty nykykirjallisuuteen verrattuna.

      Perusteellinen kerronta on toisaalta viehättävää. Uusimmassa Parnassossa (5/2012) Tommi Melender kirjoittaa otsikolla "Tylsyys kunniaan", ja muistuttaa: "Vaikea ja lukijaa häiritsevä kirjallisuus on kuitenkin erityisen tärkeää nykyisenä hedonismin ja opportunismin aikakautena, joka korostaa helppoa nautintoa ja nopeaa tyydytystä."

      Poista

Kiitos kommentista!