Sivut
▼
torstai 1. marraskuuta 2012
Paul Auster: New York -trilogia
Paul Auster: New York -trilogia (9. painos, 2012)
Osat: Lasikaupunki (1985, suom. 1988)
Aaveita (1986, suom. 1988)
Lukittu huone (1986, suom. 1989)
Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola
Kustantaja: Tammi
Keltainen pokkari -sarja
Sivuja yhteensä 361
Paul Austerin New York -trilogia on ollut minulle syksyn löytö, sillä jo ensimmäinen osa, Lasikaupunki, sai minut puhisemaan innoissani: luen postmodernia romaania, joka on kaiken lisäksi hyvä. Postmodernismia hehkutettiin kirjallisuuden luennoilla 1990-luvun alussa ja kerrottiin, että sen tarkoitus on leikkiä todellisuudella: hajottaa sitä ja kyseenlaistaa se. En ole kuitenkaan koskaan lukenut postmodernia romaania, sillä jos olen sellaisiin törmänyt, en ilmeisesti ole päässyt puusta pitkään, vaan laskenut kirjan ylivoimaisena käsistäni. Nyt postmodernismi tuntui herkulliselta.
Lasikaupungin päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn. Hän on viimeksi julkaissut rikosromaaneja salanimellä William Wilson, ja rikosromaanien päähenkilönä on puolestaan yksityisetsivä Max Work. Eräänä yönä Quinn saa oudon puhelun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria. Kun puhelut jatkuvat, Quinn päättää esittää Paul Austeria ja vastaanottaa tehtävän. Hänen tehtävänään on suojella Peter Stillman -nimistä miestä tämän vankilasta vapautuvalta isältä. Tehtävä venyy, ja jossain vaiheessa Quinn kadottaa otteensa todellisuudesta ja elämästä kokonaan.
Kirjan lopussa tavataan myös yksityisetsivä Paul Auster, joka onkin oikea kirjailija Paul Auster. Vai kuka olikaan kuka: "Ja sitten, kaikkein tärkeintä on muistaa kuka olen. Muistaa, kuka minun pitäisi olla. Ei tämä taida olla leikkiä. Toisaalta mikään ei ole selvää. Esimerkiksi: kuka sinä olet? Ja jos luulet tietäväsi sen, niin miksi sinä yhä valehtelet siitä? Ei minulla ole mitään vastausta. Voin vain sanoa, että kuuntele minua. Minun nimeni on Paul Auster. Se ei ole oikea nimeni"
Aaveita-romaanissa päähenkilönä on yksityisetsivä Blue. Hän saa White-nimiseltä mieheltä tehtäväksi vakoilla Black-nimistä miestä. Blue ryhtyy toimeen ja viettää päivät pitkät Blackiä vastaapäätä sijaitsevassa asunnossa Orange Streetillä ja kirjoittaa Whitelle raportteja näkemästään. Mitään ei tapahdu, ja Blue alkaa vähitellen pitkästyä. Niinpä hän alkaa kertoa raporteissaan aivan perättömiä tarinoita, eli hän alkaa vääristellä totuutta. "Bluelle sanat ovat läpikuultavia, avaria ikkunoita hänen ja maailman välissä, eivätkä ne tähän asti ole koskaan estäneet näkyvyyttä tai tuntuneet edes olevan olemassa. -- Tämä on ensimäinen kerta, jolloin hän huomaa raporttia kirjoittaessaan, etteivät sanat välttämättä toimikaan ja että ne voivat peittää näkyvistä asioita, joita niiden pitäisi ilmaista." Vähitellen Bluen ote elämästä katoaa, ja kohta ollaankin tilanteessa, jossa ihmetellään, kuka tarkkailee ja ketä, ja tarvitsemmeko aina jonkun, jonka katse tekee meistä eläviä.
Lukittu huone poikkeaa edellisistä romaaneista siten, että kertoja on nyt minäkertoja. Hän saa lapsuudenystävänsä, Fanshawen, vaimolta kirjeen, jossa tämä kertoo miehensä kadonneen ja pyytää kertojalta apua. Hän saa arvioitavaksi Fanshawen julkaisemattomat käsikirjoitukset, joista tuleekin jättimenestys. Kirjailijan katoaminen tekee kirjoista lähes myytillisiä. Minäkertoja rakastuu Fanshawen vaimoon ja alkaa kirjoittaa Fanshawen elämäkertaa. Hän ikään kuin alkaa elää lapsuudenystävänsä elämää.
Kertoja saa kuitenkin lapsuudenystävältään kirjeen, joten hän alkaa tuntea uuden elämänsä uhatuksi. Niinpä hän alkaa etsiä Fanshavea tappaakseen hänet. Pakkomielle vie hänet Pariisiin, johon hän kadottaa itsensä pitkäksi aikaa. Lopulta hän tapaa Fanshaven Bostonissa, jossa tämä piileskelee lukitussa huoneessa ja puhuttelee päähenkilöä vain lukitun oven takaa. Romaanin lopussa esiin putkahtavat Lasikaupungista tutut hahmot: Quinn, Stillman ja Dark. Ja taas lukija ihmettelee, kuka olikaan kuka. Myös minäkertoja paljastaa itsensä. "Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa. Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden tasoa, tarinan sisällön kannalta." Minäkertoja oli siis koko ajan kirjailija Paul Auster, vai oliko sittenkään?
Näissä kaikissa kolmessa romaanissa on mainiota identiteetillä leikkimistä. Kertoja puhuttelee välillä lukijaa, mutta sitten taas sekoittaa koko todellisuuden. Nimillä leikittely, niiden keksiminen ja pyörittely hämmentävät lukijaa oikein kutkuttavasti. Jotain hyvin chandlermaistakin näissä tarinoissa oli. Henkilöiden etsiminen ja tarkkailu tuovat mieleeni Philip Marlowen synkät toimeksiannot, mutta New York -trilogian hahmot kokevat vielä suurempaa eristymistä oikeasta elämästä kuin Marlowe.
Kaikissa romaaneissa on myös viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin ja -kirjailijoihin: Whitman, Thoreau, Milton, Melville, Cervantes... Jospa vain tuntisin heidän teoksensa paremmin, niin tavoittaisin New York -trilogiasta varmasti paljon lisää! Joka tapuksessa tästä trilogiasta jäi hyvä mieli, joten luen varmasti Austeria lisää. Poimin tähän loppuun viellä Aaveita-romaanin päähenkilön Bluen oivalluksen, jonka hän puolestaan poimi Thoreaulta: " - kirjoja täytyy lukea yhtä harkiten ja pidättyvästi kuin ne on kirjoitettu - ja äkkiä hän tajuaa, että pitää lukea hitaasti, hitaammin kuin hän on koskaan tekstiä tutkinut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!