Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, 2007
Kustantaja: Otava
Seven-pokkarit, 2010
Sivuja: 270



Haluan olla yksi ruotsalaisista. Haluan, että minut otetaan mukaan siihen kolmituntiseen upealla tavalla polveilevaan keskusteluun, jossa päätetään, että taloyhtion ruohonleikkuriin vaihdetaan terä.

Kouvolalaisella Mikko Virtasella on identiteettiongelma: hän on henkisesti ruotsalainen. Hän on lapsesta asti haaveillut, että pääsisi asumaan Ruotsiin, jossa sosiaalidemokratia on toteutunut kauneimmassa muodossaan ja ihmiset ovat sympaattisia ja sosiaalisesti lahjakkaita: Muissa maissa ihmiset yrittävät kasvaa pelkällä tuurilla tasapainoisiksi ja aikuisiksi. Siinä se ero on, muualla kasvetaan, Ruotsissa kasvatetaan.

Mikko Virtanen on omien sanojensa mukaan "kansallisuustransu" ja on todellakin joutunut kärsimään siitä koko ikänsä suomalaisena - häntä ei ole ymmärretty ollenkaan. Kuningasperhe, ruotsalaiset urheilijat, Olof Palme, Per Albin Hansson (joka perusti Ruotsiin ensimmäisen sosiaalidemokraattisen hallituksen vuonna 1932 ja lausui ensimmäisenä ääneen ruotsalaisen kansankodin idean) ovat Mikolle läheisempiä kuin suomalaisuus tai oma perhe. Oikeastaan Mikko Virtanen on aatteineen ruotsalaisempi kuin nykyruotsalaiset itse. Se paljastuu lopulta Mikollekin. Mutta sitä ennen hänen on nähtävä paljon vaivaa hankkiessaan itselleen ruotsalaisen identiteetin ja perheen.

Miika Nousiainen on nokkela kirjailija, joka hallitsee satiirin. Kirja on yksinkertaisesti hauska alusta loppuun, vaikka kaikki tapahtumat eivät hauskoja olekaan. Mikko Virtasen epätoivoinen yritys kadottaa oma kansallisuutensa on surkuhupaisaa luettavaa. Lopulta pitää kysyä, voiko ihminen todelliselle alkuperälleen yhtään mitään, sillä suomalaisuus pulpahtelee Mikosta pintaan, vaikka hän kuinka yrittää olla Mikael Andersson, göteborgilainen insinööri ja kansankodin pelastaja. Hän on loppujen lopuksi niin pakkomielteinen, yksinäinen ja itsepäinen suomalainen, että pintasilaus ruotsalaista empatiaa ja keskustelutaitoa ei auta häntä elämään onnellista elämää.

Kirjassa käsitellään melko kepeästi moniakin ajan ilmiöitä sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta piikki osuu. Onko suomalaisen miehen edes mahdollista olla onnellinen? Miksi jurous, kateus ja yksinäisyys ovat meissä niin tiukassa? Myönnän itsekin ihailevani ruotsalaisia, sillä näyttää, että heille kaikki on  helppoa: oleminen ja eläminen vapaata ja iloista, lapset hyvinkasvatettuja ja keskustelutaidot imetty äidinmaidossa. En ole koskaan nähnyt vihaista ruotsalaista, mutta suomalaisille viha tuntuu välillä olevan polttoaine, jonka avulla selvitään lumikinosten läpi työpaikalle. Kaiken lisäksi ruotsalaiset tuntuvat olevan iloisuudessan aitoja, mutta jos suomalainen hehkuttaa onneaan tai näyttää tyytyväiseltä, hän on ilman muuta teennäinen tyhjäpää. Miksi on helppoa piirtää mieleensä tavallinen, hymyilevä ruotsalaismies, mutta hymyilevä suomalaismies on varmasti kolmen promillen humalassa?

Miika Nousiaisen sanailu on tässä kirjassa niin mainiota, että tartun varmasti hänen myöhempiinkin teoksiinsa, Maaninkavaaraan ja Metsäjättiin. Satiiri on vaikea ja harvinanen laji, enkä muista näin onnistunutta lajinsa edustajaa lukeneeni. Kirjassa oli sopivasti teräviä havaintoja, hulluutta ja liioittelua sekä absurdeja tilanteita. Mikko Virtasen pohdiskelu on oivaltavaa: Ei Suomessa ollut vuosikymmeniin edes varaa masentua, vaikka syitä olisi ollut. 90-luvulla vasta huomattiin, että viimeinen sotakorvausjuna meni jo. Asioita alettiin miettiä. Ja kun asioita miettii, niin herkimmät masentuvat. -- Kun masennusta vasta tuotiin Suomeen, Ruotsissa oli toivuttu masennuksesta jo moneen otteeseen, tietenkin keskustelemalla. Myös keskustelu keksittiin Suomessa vasta 90-luvun loppupuolella. Senkin toi Suomeen kiekkovalmentja Curt Lindström.