Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi, 2010
Alkuteos: The Suicide Club, 1882
Suomentaja: Timo Hännikäinen
Kustantaja: Savukeidas Kustannus
Sivuja: 153


R. L. Stevensonin Itsemurhaklubi on pieni helmi. Se on jännityskertomus, jossa on myös ripaus kauhuromantiikan piirteitä. Kirjan tyyli on säilynyt uudessa suomennoksessa hyvin 1800-lukulaisena, ja englantilaisten herrasmiesten tavat välittyvät viehättävinä henkilöiden puheissa ja käytöksessä.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi nuorta, omanarvontuntoista miestä: Böömin prinssi Floriziel sekä hänen uskottunsa, eversti Geraldine. He ovat erikoistuneet kaikenlaisiin seikkailuihin ja nautiskelevat elämästään nuortenmiesten ylimielisyydellä. Molemmat ovat kuitenkin perusluonteiltaan rehellisiä ja jalomieleisiä sekä hyvin kunniantuntoisia. Böömin prinssi on sympaattisuudessaan vastustamaton: Oleskellessaan Lontoossa Böömin sivistynyt prinssi Floriziel saavutti kaikkien yhteiskuntakerrosten huomion viehättävillä tavoillaan ja harkitulla anteliaisuudellaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät yhteen. Ensimmäisessä osassa prinssi Floriziel ja eversti Geraldine tapaavat leivoksia kauppaavan, hysteerisen oloisen nuoren miehen. Valepukuiset sankarit innostuvat seuraamaan epätoivoisen oloista kaupustelijaa itsemurhaklubille. Siellä he kohtaavat kuolemaa pelkääviä, mutta toisaalta itsemurhasta haaveilevia miehiä. Klubin ideana on jakaa joka ilta pakka kortteja paikalla olevien kesken. Se, joka saa pataässän, kuolee seuraavaksi ja se, joka saa ristiässän, auttaa itsemurhakandidaattia tavoitteessaan tappamalla tämän. Lienee selvää, että jompikumpi päähenkilöistä saa jaossa pataässän.

Itsemurhaklubin johtaja on tietysti paatunut rikollinen, joka kerää klubilaisilta rahat pois leikkimällä kohtaloa. Prinssi ja eversti paljastavat hänen toimensa, mutta tarina ei pääty tähän. Seuraavaksi siirrytään Pariisiin, jossa klubin johtajan pitäisi saada tuomionsa kaksintaistelussa, mutta hänpä pakenee tilannetta ja järjestää sankareille hirvittävän yllätyksen. Lopullinen välienselvittely käydään viimeisessä tarinassa Lontoossa.

Kirjan juoni siirtyy tarinasta toiseen eri henkilöiden näkökulmasta kerrottuna - ja taitavasti siirtyykin. Stevenson osaa kietoa lukijan pauloihinsa paljastamalla pieniä keskusteluotteita sieltä täältä ja liittämällä ihmisten kohtalot sujuvasti yhteen. Tarina etenee notkeasti. Myös huumoria on sopivasti mukana.

Itsemurhaklubi-tarinatrilogian lisäksi kirjassa on julkaistu kaksi Stevensonin esseetä: 'Joutilaiden puolustuspuhe' (An Apology for Idlers, 1876) sekä 'Unista' (A Chapter on Dreams, 1892). Esseet paljastavat Stevensonin persoonasta mielenkiintoisia piirteitä. 'Joutilaiden puolustuspuhe' on kuin nykyelämänmenon kritiikkiä - teksti on melkein 150 vuotta vanha ja aivan ajankohtainen! Stevenson moittii ihmisten liiallista kiirettä ja tehokkuutta ja kehottaa laiskuuteen ja joutilaisuuteen, oppimaan ympäröivästä elämästä: Liiallinen kiireisyys koulussa tai yliopistossa, kirkossa tai torilla, on oire vajavaisesta elinvoimasta, ja kyky joutilaisuuteen edellyttää kaikenkattavaa makua ja vahvaa henkilökohtiasen identiteetin tunnetta. Joka puolella on eräänlaisia eläviä kuolleita, kuluneita ihmisiä, jotka tuskin tajuavat elävänsä, paitsi harjoittaessaan jotain sovinnaista tointa. -- Aivan kuin ihmisen sielu ei olisi jo valmiiksi riittävän pieni, he ovat kutistaneet ja kaventaneet omansa tekemällä vain työtä lainkaan huvittelematta, kunnes heillä neljäkymmenvuotiaina on turtunut huomiokyky, kaikesta huvittelusta tyhjä mieli eikä ainuttakaan ajatusta hankaamassa toista ajatusta vasten heidän odottaessaan junaa.

Stevenson on sitä mieltä, että kiire ja jatkuva suorittaminen ovat ihmisen turhaa itsensä korostamista ja tärkeäksi tekemistä: Ja sitten vielä omat harvinaiset lahjamme! Kun luonto on "niin välinpitämätön yksittäistä elämää kohtaan", miksi meidän pitäisi hemmotella itseämme kuvittelemalla, että omamme on erityisen tärkeä? Kaiken kiireisen ja turhan hyörinän keskellä (1876!) Stevenson on tehnyt havainnon: Emme laiminlyö mitään velvollisuutta niin paljon kuin velvollisuutta olla onnellinen.

Joutilaisuudesta kirjoittanut Tom Hodgkinson pitää Stevensonia "suurena joutilaisuuden ystävänä" teoksessaan Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle 2004, suom. 2006). Ja täytyy myöntää, että näin vuorotteluvapaalla Stevensonin ajatukset tuntuvat niin oikeilta. Olin varmaankin juuri tuollainen Stevensonin kuvailema nelikymppinen, jolla oli "turtunut huomiokyky", koska ajattelin vain työtä. Työ vie nykyihmisen elämästä järjettömän suuren osan. Vuorotteluvapaa on ollut minulle yksi tapa etsiä onnellisuutta elämääni.

Esseessään 'Unista' Stevenson puolestaan kertoo tarinankertomisen taidostaan, tai ehkäpä jonkinlaisesta pakostaan. Siinä paljastuu, että hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vilkas unielämä, jossa hän tapaa "kotitonttujaan" eli tarinoidensa henkilöitä ja seikkailee mielettömiä seikkailuja.  (Unielämä tarkoittanee myös mielikuvitusta.) Kirjailijan tehtävänä hänellä on tylsästi istua alas ja kirjoittaa tarinat muistiin ja ehkä hiukan kehitellä niitä. Ja tämän hän tekee vain saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Hän ei itse tunnu arvostavan kykyään kovin korkealle. Ja sitten onkin pakko lainata hänen 'Joutilaisuuden puolustuspuheensa' ajatuksia kirjoista: Kirjat ovat aivan hyviä omalla tavallaan, mutta ne ovat kovin veretön korvike elämälle.-- Ja jos ihminen lukee kovasti, niin kuin vanha kasku muistuttaa, hänelle jää vähän aikaa ajatella.