Hanne Örstavik: Pappi

Hanne Örstavik: Pappi, 2006
Alkuteos: Presten, 2004
Suomentaja: Tuula Tuuva
Kustantaja: Like
Sivuja: 235



     Tässä minä istuin, pappi, itkemässä.
      Enkä osannut lohduttaa itseäni. En pystynyt pelastamaan itseäni. -- Minä en osannut sanoa mitään varmaa. En saanut sanotuksi. En pystynyt siihen. Se ei ollut ulottuvillani. Tehtävä, se, jonka olin itselleni ottanut ryhtyessäni papiksi, merkitsikö se sitä, että piti pystyä osoittamaan ja sanomaan, että jossakin on varmuus? Jotain mikä on kestävää ja totta? Jotain joka pysyy?
        Mutta tehtävä olikin pelkkää taistelua. Sisimmältään se oli pelkkää taistelua ja kamppailua, möykkyjä ja sykkyröitä, valitusta.

Hanne Örstavikin Pappi kertoo Livistä, vastavalmistuneesta, 35-vuotiaasta papista, joka on lähtenyt töihin Pohjois-Norjan pikkukylään. Liv on opiskellut Saksassa, jossa hänen ystävänsä Kristiane on tehnyt itsemurhan. Liv on paennut menetystä mahdollisimman kauas, niin kauas kuin vain pääsee. Pohjois-Norjassa häntä kiinnostaa myös väitöskirjansa aihe eli saamelaiskapina vuodelta 1852. Silloin joukko saamelaisia hyökkäsi oikean ja puhtaan uskon nimissä pohjoisnorjalaisen kylän kimppuun. Liv tutkii kapinan alkusyytä, jona hän pitää saamenkielistä Raamattua, joka julisti ilmestyessään saamelaisillekin tasa-arvoisuutta Jumalan silmien edessä ja puhdasta uskoa, joka tuntui vaativan maallistuneen seurakunnan rankaisemista.

Liv on onneton. Suru ja syyllisyys Kristianen kuolemasta painavat häntä, mutta painoa tulee lisää. Kirjan alussa Liv kutsutaan paikalle, kun erään perheen tyttö on hirttäytynyt. Perhe on lamaannuksissa, mutta niin on Livkin. Lisäksi Livin kanssa pappilassa asuu perhe, jonka isä on kuollut, ja perhe suree tietysti myös - perheen nuori tyttö jopa itsemurhan yrittämiseen asti. Liv käy seminaarisa saamelaiskapinan tapahtumapaikalla, mutta siellä hänet eristetään teologisesta yhteydestä, koska hän on nainen. Hän tuntuu jäävän kaikessa avuttomaksi, ulkopuoliseksi tai hylätyksi.

En muista, milloin olisin lukenut yhtä surullista kirjaa. Kirja kertoo yksinäisyydestä, ja tekee sen niin murskaavasti, että tuntuu kuin tarpoisi metrisessä lumihangessa, eikä mitään toivoa näy missään. Livin ympärillä tuntuu olevan pelkkää kuolemaa ja surua, sekä keskustelunpätkiä, jotka eivät johda mihinkään ja joissa ei puhuta kuitenkaan oikeista asioista.

Liv itse tuntee putoavansa. Hän ei saa yhteyttä ihmisiin, eikä hän osaa lohduttaa surevia, koska on itse niin surullinen. Toki Liv yrittää pysyä pinnalla. Ehkä kirjan viimeinen kappale tuo jonkinlaisen toivon tulevasta. Livin elämän pelastaa ehkä kuitenkin juuri pappeus, se, että häntä tarvitaan: Kävelin pienet portaat ylös, avasin oven,  suljin sen perässäni. Sisällä oli lämpimämpää. Alttarin edessä oli arkku, hiljainen ja valkoinen. Siihen tuli valoa oikean puolen ikkunoista. Katsoin äitiä, hän seisoi arkun vierellä, hän oli laskemassa sille kukkia kahden muun kanssa. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni. 

Örstavik oli  minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija. Kun etsin tietoja hänestä, hänen kielellistä taituruuttaan ylistettiin kovasti. Ikävä kyllä juuri kirjan kieli etäännytti minut aiheesta melkein kokonaan ja teki eläytymisen vaikeaksi - mutta ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä tosiaan oli tarkoitus tuoda Livin irrallisuus ja suru sillä tavoin todelliseksi. Joka tapauksessa en päässyt kieleen kiinni oikein mitenkään. En ymmärrä, miksi päälauseita kirjoitetaan putkeen ja erotetaan ne vain pilkulla. On olemassa pisteitä ja konjunktioita, joilla saadaan sujuvuutta ja kirkkautta tekstiin ja joilla erotetaan yksi ajatus tai tapahtuma seuraavasta. Näin tehdään siis ainakin hyvässä suomen kirjakielessä. Tässä on esimerkki mielestäni kirjan hirveimmästä virkkeestä: Seurue oli hajaantunut, yhden pöydän ääressä oli puhuttu jalkapallosta, Turi oli väsynyt, raskaana, hän oli kertonut, se ei vielä näkynyt, hän meni nukkumaan.

Örstavikiltä on kuitenkin suomennettu muitakin kirjoja, ja ajattelin, että yritän vielä joskus tarttua hänen teoksiinsa. Tämän kirjan myötä tuli kyllä selväksi, että pohjoismainen kirjallisuus on perusvireeltään synkkää. Yksinäisyys yhdistää meitä.