Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, 2. painos, 1994
Kustantaja: Tammi, 1993
Kuvitus: Markus Majaluoma
Sivuja: 127



Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä johdattelee mukavasti joulun tunnelmaan. Meillä tätä kirjaa on aloitettu monena vuonna ennen joulua, mutta vasta tänä jouluna se saatiin päätökseen asti. Syynä on se, että kirja on suhteellisen paksu verrattuna kaikkiin hauskoihin ja iloisiin jouluaiheisiin kuvakirjoihin, jotka kaivetaan näin joulun alla hyllystä pinoon ja luetaan kaikki taas vähintään kertaalleen läpi. Mutta nyt tyttöni olivat sopivan ikäisiä jaksaakseen kuunnella pitkän joulutarinan loppuun asti, eli suosittelisin tätä yli 7-vuotiaille lapsille. (Tai ainakin kannattaa piilottaa kaikki Mauri Kunnaksen joulukirjat hetkeksi aikaa pois näkyviltä, jotta niitä ei kannettaisi koko ajan vaihtoehdoksi.)

Heinähattu ja Vilttitossu ovat vauhdikas sisaruspari. Heidän maailmaansa kuuluvat isä ja äiti, eli Matti ja Hanna, sekä tässä kirjassa vaari ja poika, jotka tulevat joulunviettoon. Naapurin Alibullenin neidit, Helga ja Halise, sekä paikkakunnan poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat tietysti myös kuvioissa mukana.

Tarinassa vietetään pikkujoulua, lahjoitetaan vanhoja vaatteita joulukeräykseen, askarrellaan joulukoristeita, lauletaan joululauluja, esitetään joulukuvaelma ja haetaan joulukuusi. Jouluvalmistelut ovat siis mallillaan. Kaiken taustalla pyörii juoni, jonka päähenkilönä on Vilttitossu. Hän saa vaarin puheista idean ruveta ruokkimaan heidän talonsa omaa tonttua. Niinpä hän kantaa tontulle ruokia vajaan, ja sieltähän ne tosiaan katoavat. Äiti epäilee, että talossa käy varas, joten poliisit kutsutaan tutkimaan tapausta. Väärinkäsitysten jälkeen Alibullenin neiditkin joutuvat epäiltyjen listalle, kunnes Heinähattu ja Vilttitossu saavat oikean varkaan kiinni. Lopussa päästään viettämään sydämellistä joulua.

Nopoloiden lastenkirjoissa on anarkiaa. Risto Räppääjissä sitä on tosin enemmän kuin Heinähatussa ja Vilttitossussa, mutta kyllä Heinähatun ja Vilttitossun elämästäkin saadaan vauhtia irti. Vaikka jouluvalmistelut ovat mallillaan, mikään ei mene "kirkassilmät silkohapset" -tyyliin, vaan kaikki tapahtuu joko improvisoiden (esimerkiksi joulukuvaelma) tai vähän sinnepäin (kuten kuusenhakureissu). Joulu ei tosiaan saavu hallitusti ja kauniisti, vaan boheemin hauskasti.

Markus Majaluoman kuvitus on mielestäni hiukan rujoa ja anarkistista sekin, ei siis mitään siloteltua joulutunnelmaa. Siinä on sopivasti särmää. Heinähatun ja Vilttitossun hiukset ovat takkuiset, Isonapa kuvataan todella lihavaksi ja tontut irvistelevät rumasti. Kaiken ei tarvitse olla perinteisen sovinnaista.

Lapset nauroivat joulukuvaelmalle ja rumalle joulukuuselle, joka yritettiin piilottaa ison olkipukin taakse. He myös säälivät Isonapaa, jolla oli lapsena ollut niin kurjaa jouluisin. Aikuista puolestaan naurattivat Matin ja Hannan hyvät aikeet, jotka eivät koskaan toteutuneet. Avioparin sanailusta ja yhdessä olosta tunnisti pitkän parisuhteen kuvioita. Esimerkiksi Matti hankkii kotiin niin ruman kuusen, että saa vaimonsa itkemään ja lahjoittaa hänelle joululahjaksi kaapista löytämänsä pyyhkeet, jotka osoittautuvat Hannan varaamiksi vieraspyyhkeiksi. Jotain perin tuttua on myös Alibullenin neitien joululaihdutuksessa. Neidit hyppäävät muutaman hypyn hyppynarulla ja sitten mitataan:
                                              Halise mittasi Helgan reiden ympärysmitan.
                                              - Kolme milliä vähemmän kuin eilen, hän huudahti.
                                              Helga ponkaisi tarkistamaan mittanauhaa.
                                              - Onko varmasti?
                                              - On, on, Halise vakuutti.
                                              Helga ryntäsi suklaarasialle ja otti konvehdin.
                                              - Sen kunniaksi! Ottakaa tekin, hän sanoi tytöille.
                                              Sitten Halise ojensi käsivartensa.
                                             - Helga, mittaa!
                                             - Sama kuin ennenkin, Helga sanoi.
                                             - Eikö milliäkään? Halise kysyi ja lähti kulkemaan kohti
                                             suklaarasiaa.
                                             - Ja niinkuin minä olen tehnyt työtä. Täytyy ottaa
                                             lohdutussuklaa.

Ehkäpä tämän kirjan luettuaan osaisi ottaa omat jouluvalmistelunsa vähän rennommin. Joulu tulee kuitenkin.