Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis, 2. painos, 2011
Kustantaja: Siltala, 2011
Sivuja: 328



-Sinä, Vatanescu, et ole rikollinen.
En ole koskaan ollutkaan.
- Et minun etkä kansan silmissä.
Kerjäläinen olin. Ja rahoitushenkilö. Ja betonimies.
- Sinä, Vatanescu, olet olemisen korkein muoto.
Taikuri?
- Julkkis.

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on riemastuttava kirja. Voiko juuri tarkkanäköisemmin kirjoittaa nykysuomalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta? Satiiri osuu. Se saa virnuilemaan koko kirjan ajan ja miettimään: "Näinhän meillä eletään."

Vatanescu on romanialainen kerjäläinen, joka joutuu rikollisjärjestön omistamaksi ihmiseksi kerjäämään Helsingin kaduille. Tähän pisteeseen hän joutuu, koska haluaa ansaita pojallen Miklokselle nappulakengät. Pieneltä kuulostavan haaveen toteutus osoittautuu ylivoimaiseksi ponnistukseksi: työ on hirvittävää kärsimystä ja pomona on julma, venäläinen rikollinen Jegor Kugar, joten eipä ihme, että masennus alkaa vaivata Vatanescua ja tulevaisuus näyttää toivottamalta. Masentava alku on vasta johdantoa, sillä Vatanescu ajautuu melkoiseen seikkailuun ympäri Suomea. Matkaseurakseen hän saa Töölönrannan uhanalaisen kanin - ja takaa-ajettu on Vatanescukin, sillä rikollisjärjestöstä ei lähdetä noin vain omille teilleen.

Vatanescu singahtaa tapahtumasta toiseen: terveyskeskuksesta työvoimatoimistoon, vietnamilaisen Ming Pon ravintolasta pohjoisen junaan, sieltä Harri Pykströmin saunaillasta hillasoille ja Kansallis-Idea-Parkin työmaalle betonimieheksi. Työmaalla hän osuu vahingossa mielenosoitukseen, jonka seurauksena suurhanke joudutaan keskeyttämään ja kansallispuisto pelastuu. Matkan aikana hänestä tulee sankari, sillä hänestä tallentuu videopätkiä sinne ja tänne sosiaaliseen mediaan, ja lopulta hän on kaninsa kanssa Suomen seuratuin julkkis. Jotain hyvääkin alkaa tapahtua, kun Vatanescu rakastuu junassa taikuri Sanna Pommakkaan. Lopulta, julkkismaineensa ansiosta, hän päätyy Tavallisten ihmisten puolueen ministeriksi, kun saman puolueen johtaja, Simo Pahvi, nousee Suomen presidentiksi.

"Elämä on satu", miettii Vatanescu. Siitä huolimatta Vatanescu on mitä todellisin ja vilpittömin sadun henkilöhahmo - ja kyllä, hänen tarinansa istuu nyky-Suomeen. Sympaattinen vastaanottovirkailija, avulias työvoimaviranomainen, etninen pitsa-kebab-ravintola ja sen ystävällinen omistaja, helppoa elämää tavoitteleva nuoriso, luonnon tuhoaminen, rakennustyömaiden ulkomaisten työntekijöiden riisto, marjanpoimijat, onnelliset avioparit, populistinen puolue, joka nousee yhdeksi maan suurimmista puolueista... Kaikesta tunnistaa Suomen.

Kyrö kirjoittaa lempeästi ihmisistään, meistä - suomalaisista. Hän piirtää kokonaisia elämäntarinoita muutamalla virkkeellä ja saa henkilön sisimmän esiin vaivattomasti. Kertojakin tekee itsensä muutaman kerran eläväksi: Pahvi jätti Jeesuksen huoltamolle, ja vaikka minä olen kaikkitietävä kertoja, en kykene sanomaan, oliko se ihan oikea Vapahtaja vai vain Kellokoskelta karannut Mähös-Jesse. Väliäkö sillä, koska uskossa ei ole koskaan kyse totuusvastaavuksista vaan nimenomaan uskosta.

Tuomas Kyrön kieli on värikästä ja notkeaa. Missään vaiheessa kieli ei syytä ketään, ei mene liian ilkeäksi, ei osoittele eikä ole julmaa, vaan johdattelee suomalaisuuden ytimeen. Se pakottaa suomalaisen kääntämaan katseensa omaan itseensä. Näin syntyy satiiria Tavallisten hmisten puolueen johtajasta: Ozzy Osbournen jälkeen Simo Pahvi oli toinen ihminen maailmassa, joka teki todeksi riittää-kun-olet-oma-itsesi-väitteen. Useimpien meistä on pinnisteltävä huomattavasti itsemme yli, mikäli haluamme saada aikaiseksi muutakin kuin aamupuuron. Oma itse on useimmiten vastenmielinen nilkki, rasittava jaarittelija, omahyväinen paskiainen, tyhjännauraja, bimbo, aivokääpiö, vastuuton hidalgo, ujo hiipijä, salaileva keskonen, joka tapauksessa jotain sellaista, joka ei löydä vastakaikua mistään.

Kyrön esikuvana on ollut Arto Paasilinnan teos Jäniksen vuosi (1975). Muistan lukeneeni sen noin parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja pitäneeni siitä. Siinäkin oli mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä sekä mutkaton ja aito päähenkilö. Kyrön kirja on kansainvälisempi ja vauhdikkaampi - kuten koko Suomi nyt on. Kaiken kaikkiaan Kyrön teos tekee kunniaa Paasilinnan tuotannolle, mutta luo samalla rytisten uutta Suomi-kuvaa.

Olen aiemmin lukenut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010), joka oli täynnä nykymenon ihmettelyä. Se oli myös hersyvä kirja, mutta Kerjäläinen ja jänis on moniulotteisempi ja vielä hauskempi kuin se. Lisäksi olen lukenut Tuomas Kyrön Liiton (2005), joka on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita kotimaisia kirjoja. Se on aivan toisen tyylinen kuin nämä satiiriset teokset, sillä se on riipaiseva ja koskettava kirja, sai itkemään. Tuomas Kyröstä on moneksi.

Muutkin kirjablogistit tuntuvat rakastavan tätä kirjaa. Ainakin Kaiken voi lukea ja Amman lukuhetki ovat vaikutteneita kirjasta.