Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää, 3. painos, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentaja: Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Finlandia-voittaja 2012



-- ja pastori on liian hyvä tähän elämään. Miten hän vaimoaan hoivaakaan! Se on esikuva kaikille, jos ihmiset vain älyäisivät ottaa hänestä esimerkkiä. Koko pappi on kuin saarna, on ihailtavaa, että nuori ihminen tietää jo niin paljon siitä, miten elämä kuuluu elää.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on kuin "saarna", josta voisi ottaa oppia siihen, "miten elämä kuuluu elää"! Jos odotukseni olivatkin korkealla, kun sain kirjan käsiini, ne jopa ylittyivät. Ulla-Lena Lundbergin Jää on viisas ja kaunis kirja. Sitä lukiessa tulee hyvä olo.

Alussa on Suomen läntinen saaristo, Luodot, jonka kirkkosaareen posti-Antonin vene rantautuu. Hänellä on kyydissään uusi pappisperhe: nuori pastori Petter Kummel, pastorska Mona ja heidän pieni tyttärensä Sanna. Luotolaiset ovat laiturilla heitä vastassa, ja kaikki hymyilevät. Ja he hymyilevät toisilleen siitä lähtien, sillä ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen siteet solmitaan siinä, kirkkosaaren laiturilla.

Pappilan seuraelämä on vilkasta vuoden ympäri, mutta erityisesti kesällä kirkkosaareen virtaa vieraita: sukulaisia, seurakuntalaisia ja kesävieraita, purjehtijoita ja aika ajoin tietysti kirkkoneuvosto. Heitä kaikkia Mona nurisematta kestitsee. Eletään sotavuosien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua, jolloin elämä on palautumassa entiselleen. Saarelaisilla on yhteisöllisiä hankkeita, mm. terveystalo ja silta, joitten toteuttamiseen myös pastori osallistuu.

Pastoria tarvitaan tietysti ennen kaikkea kirkollisissa tilaisuuksissa ja hänen kanssaan pysähdytään juttelemaan - hänen päivänsä venyvät pitkiksi. Entäs pastorskan elämä? Se on täynnä naisten näkymättömiä töitä, mutta Mona onkin mitä toimeliain pappilan emäntä, vaimo ja äiti: Sillä aikaa kun pappi oleilee kylällä, syö herkkuja ja juo vatsan täydeltä kahvia, puhuu ja veisaa virsiä, papinrouva on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoon, käyttänyt separaattoria, kuurannut keittiön lattian jolle mies arvelematta astuu, sytyttänyt saunan padan alle tulen, nostanut kaivosta vettä, pyykännyt hurjana saunassa ja huuhtonut pyykit meressä, ravinnut itsensä ja Sannan sopivin väliajoin, ajanut tiehensä torpparin lehmät jotka ovat murtautuneet ulos aitauksesta, juntannut demonstratiivisesti kivellä maahan pari tolppaa saamatta hiukkaakaan huomiota torpan asukkailta joista ei näy ikkunassa vilahdustakaan.

Pariskunnalla riittää töitä, joita he tekevät yhdessä ja erikseen, mutta työntäyteistä pitää elämän ollakin! Heitä yhdistää vahva rakkaus ja usko yhteisen elämän rakentamiseen. Pian heille myös selviää, että he haluavat jäädä Luodoille loppuelämäkseen. Pappi suorittaa pastoraalitutkintonsa ja hänet vihitään Luotojen kirkkoherraksi, toinenkin tytär syntyy. Papin oma usko vahvistuu saarella ja kirkastaa ympäröivän elämänkin.

Luotojen asukkaat näyttävät pappilan väelle parhaat puolensa, ja he saavat paljon ystäviä, mm. lukkarin, suntion, opettajattaren ja tohtorin, joilla kaikilla on oma historiansa, mutta joiden luottaumuksen pappi voittaa. Posti-Anton toimittaa postin perille säällä kuin säällä, ja osaa lukea vettä ja jäätä, mutta ennen kaikkea hän näkee ympärillään henkiolentoja, joilta osaa pyytää apua. Antonin kautta lukija saa pieniä vihjeitä tulevasta.

Talvella kirkkosaari on jään eristämä ja luotolaiset elävät hiljaiseloa. Silti pappilan väellä riittää töitä. Elämä tuntuu täydeltä ja onnelliselta. Eikö Paratiisissa ole säröäkään? Onko onni siellä turvassa kuin Luodot jään keskellä? Toki siellä on säröjä, mutta papin asenteella nekin tuntuvat siedettäviltä: Sillä tottahan se on, että kuolemansynnit rehottavat kylissä, hyveet ovat pilkattuja varjokuvia. Mutta ne asustavat sellaisen kansan keskellä, joka on kykeneva myös sääliin ja myötätuntoon, luottamukseen ja suopeuteen. He eivät voi elää ilman muita ihmisiä ja ottavat sen tähden tarkasti vaarin yhteisön säännöistä, joita vastaan ei saa rikkoa. Päiväpuoli ja yöpuoli, avoimia kuin kirja, salaisuuksia tulvillaan. Hymyileviä, poiskääntyneitä. Hyviä, pahansuopia. Ei koskaan pelkästään jompaakumpaa.

Lundbergin Jää nousee elämän yläpuolelle. Sen selkeään, kauniiseen kieleen ja sen ihmisten elämään sukeltaa kuin höyhenpeittoon. Lukija antautuu huutomerkkien virtaan, nousee arjen yläpuolelle, kohti jotain pyhää. Ja kun väistämätön tapahtuu, ei sille mitään voi, koska on antanut itselleen luvan elää Luodoilla ja hymyillä pappilan väelle.

Jää on Finlandia-palkintonsa ansainnut. En kylläkään ole lukenut kuin kaksi Finlandia-ehdokasta, mutta muita tämän vuoden romaaneja kyllä. Mm. Pulkkisen Vieras, Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Ollikaisen Nälkävuosi (jonka bloggaan lähipäivinä) ovat kaikki olleet hienoja lukukokemuksia, mutta tässä oli vielä jotain selittämättömän kiehtovaa. Tekisi mieli vain hykerrellä tyytyväisenä - mikä onni kirjasta!

Jäätä on blogattu paljon, ja poikkeuksetta ihastuneena. Ainakin Kirsi ja Tuulia pitivät kirjasta kovasti. Toivottavasti Jää löytyi monesta, monesta joulupukin paketista ja toivottavasti sitä myös luetaan paljon, sillä luulisin, että maailma olisi sen jälkeen vähän parempi paikka.