Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi, 2012
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 141
Kansi: Elina Warsta
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2012
Blogistanian Finlandia -palkinto 2012


Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on vaikuttava kirja. Ja niin tällaisen nälkävuosiin 1867-68 sijoittuvan kirjan pitää ollakin. Nälkä repii lukijan sielua ja avuttomuuttaan tekisi mieli ulvoa ääneen, kun nälkäiset ihmiset kaatuvat hankeen kuolemaan. Voiko hirveämpää kuolemaa kuvitella? Nälkävuotta lukiessa on pakko rämpiä tuhansien suomalaisten askelissa ja etsiä ruokaa keskeltä valkoisuutta - hankea ja kuolemaa.

Nälkävuosi koetaan kolmesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen ja vaikuttavin näkökulma on torppariperheen kärsimys: Korpelan Juhani ja Marja, sekä lapset Mataleena ja Juho saavat kovimman mahdollisen kohtalon. Juhani jää torppaan kuolemaan nälkään, ja Marjan on lähdettävä kerjuulle lasten kanssa. Marjan ja lasten matka on toivoton, ja se kohoaa ikään kuin lauluksi, jota lukijan on pakko kuunnella.

Ehkä kirjaa ei edes pystyisi lukemaan, jollei välillä seurattaisi Helsingissä asuvia Renqvistin veljeksiä, Teoa ja Larsia. Heitä ei puute vaivaa. Vaikka hekin pohtivat shakkilautansa ääressä kansakunnan kärsimystä, kärsimys jää heille etäiseksi. Teo tuntuu ristiriitaiselta persoonalta, jopa häikäilemättömältä ja julmalta tyypiltä, joka kuitenkin yltää kirjan inhimillisimpään tekoon. Ihmisten hätää hän ei lopulta pysty ohittamaan: Ruumiita Teo oli nähnyt tämän matkansa aikana useampiakin pitkin tienpientareita, mutta nainen oli ainoa, jonka hän näki kuolevan. Se kävi nopeasti, ilman dramatiikkaa. Nainen vain putosi eikä enää noussut. Kuin maa olisi imaissut sielun uumeniinsa ja jättänyt jälkeensä tyhjät kuoret. 

Kolmantena näkökulmana on senaattorin näkökulma hirveään nälkävuoteen. Häntä vaivaavat tuskalliset näyt kärsivästä kansasta ja hän pohtii, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Olisiko valtiolla ollut mitään mahdollisuuksia auttaa kuolevaa kansaa? Hätäaputyömaana rakennetaan Helsinki-Pietari-junarataa, mutta nälkä ja kulkutaudit riehuvat ratatyömaankin varrella. Miten teettää töitä ihmisillä, joilla ei ole voimia edes kävellä? Eikä ruokaa ole missään.

Paleltuneita perunoita ja surkeita vellejä keittävät talolliset, jotka jakavat omasta vähästään, ovat kuin enkeleitä tässä kirjassa. Joka kerta, kun joku hyväsydäminen ihminen antaa Marjalle ja lapsille kyydin reessään, lukija haluaisi rynnätä kiittämään hyväntekijää. Vaikka nälkä tekee ihmisistä eläimellisiä, myös armeliaisuutta löytyy. Se on ihme.

Nälkävuosi on valkoisuudessaan häikäisevä kirja. Se on kieleltään tarkkaa ja kirkasta, mutta samalla kuin kauneinta runoutta. Siinä ei ole mitään turhaa: Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllahtää pellolla tai hänen sisällään.

Tämä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen soisi lukevan. Jokainen, joka astuu Marjan suksille hänen jättäessään miehensä kuolemaan nälkään ja kulkee hänen mukanaan hänen yrittäessään vetää ja kantaa lapsiaan lumihangessa, kulkee sellaisen matkan, ettei olisi osannut kuvitellakaan.

Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2012, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Blogistanian Finlandian. Sitä on myös blogattu paljon. Lumiomenan Katja kirjoittaa Nälkävuodesta upeasti. Kirjaan ovat ihastuneet myös mm. blogit Villasukka kirjahyllyssä  ja Morren maailma.