Sivut

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Marja Björk: Prole

Marja Björk: Prole, 2012
Kustantaja: Like
Sivuja: 212




Jos olisin äitini, istuisin joskus viereen ja kysyisin, mitä minulle kuuluu ja kuuntelisin, kun kerron, Kuulustelisin sanat, kyselisin suomesta saksaan tai ruotsiin, vaikka en osaisikaan lukea vieraskielisiä sanoja. Muistuttaisin, että niukat alleviivaukset ovat tehokkaampia. Laittaisimme olohuoneeseen ison pöydän, jonka ääressä kaikki tekisivät koulutehtäviä ja me puhuisimme aina koulusta ja mikä meistä tulisi isona ja me keräisimme puolukoita ja sieniä ja jätepaperia niin paljon, että kaikilla meillä olisi rahaa johonkin harrastukseen. Jos olisin äitini, en haluaisi koko ajan näyttää, että sain vielä miehiä.

Marja Björkin Prole on työväestön kuvausta 1960-70-luvun Suomesta. Kaukana ovat nyt ylevät aatteet, yhteisöllisyys ja vilpittömyys, joita Landerin Liekin lapsissa oli. Tämä kirja kertoo rumasta arjesta, jossa ihmiset ovat itsekkäitä ja ahneita. Tässä erotaan, ryypätään, hylätään lapset, petetään ja hakataan.

Ensin on kauppiasperhe, jossa äiti ja isä tappelevat, sitten äiti lähtee uuden, nuoren miehen matkaan, ottaa vain vanhimman tyttären mukaansa ja jättää kolme poikaa isälle, joka vie heidät mennessään Ruotsiin. Äidin uusi mies on peperitahtaalla töissä, ja alkuhuuman ja uuden vauvan jälkeen hän alkaa hakata vaimoaan ja tyttöä.

Tällaisia tarinoita riittää Suomen kirjallisuudessa. Onneton elämä, josta yritetään pyristellä irti, tarttuu vain tiukemmin eläjään kiinni. Väkivalta, viina ja itsekkyys ajavat ihmiset elämään yhä onnettomammin: Taksi oli täynnä miehiä. Kukaan ei noussut avaamaan ovea. Autosta kuului hoilotusta, komentelua ja örinää. Äidin ääni oli tekopirteä, pettynyt ja urhea. Hänen uusi elämänsä ei ollut alkanut vieläkään.

Tyttö pärjää sisukkaasti koulussa, yrittää pitää yhteyttä Ruotsissa asuviin veljiin ja isän siskoon, oppii itsekkääksi, itsenäistyy ja käy töissä Ruotsissa, pääsee yliopistoon, tekee uraa ja pärjää. Sismpään jää kuitenkin tyhjyys. Äidin uuden miehen äiti, eli tytön mummupuoli on ainoa, joka yrittää tukea nuorta tyttöä tämän kasvussa, ja häneltä kuullaan kirjan viisaus: Muista aina arvokkuus, järestään silloin kun olet ihmisten kanssa. Vain sellainen tyttö, jota oma perhe arvostaa, arvostaa itseään ja omatuntonsa ääntä. Ja kun itseään pitää arvossa, pitävät toisetkin.

Vaikka kirjassa on selkeä ajatus siitä, että sisulla pärjää ja kurjistakin olosuhteista voi selvitä, jää ilmaan hirvittävä katkeruus. Päähenkilö yrittää piirtää itsellen perheen ja pitää siitä kiinni, mutta hän on itsekin muuttunut armottomaksi. Lopussa hän jollakin tasolla ymmärtää, että äiti on ollut kuitenkin hänen läheisin ihmisensä, hänen perheensä. Jonkinlaista anteeksiantoa on ilmassa.

Kirjassa oli kummallinen kerrontaratkaisu: Tyttö ikään kuin kertoo tarinaansa Ruotsissa asuvalle tädilleen, joka puolestaan vastaa hänelle kuin kirjeillä. Molemmat sinuttelevat tarinoidensa kohdetta. Tädin kirjeiden kautta saatiin isän ja veljien tarinaa kerrottua. Tapa oli kuitenkin teennäinen ja kummallinen, koska täti ei ollut mitenkään merkittävä henkilö tytön elämässä.

Kuten sanottu, tällaista on luettu (äärimmilleen vietynä sanomalehtien otsikoista), mutta esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat onnistui kertomaan tytön selviytymistarinan ilman näin hirvittävää katkeruutta. Perusteellisimminhan tällaisen "kurjuudesta menestykseen" -tarinan taitaa kertoa Kalle Päätalo. Perusperiaate on, että ilman merkittävää älykkyyttä ja sinnikkyyttä kurjuus olisi ehkä koitunut päähenkilön itsensäkin kohtaloksi. Voi niitä, joille jää pelkkä kurjuus perinnöksi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!