Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden, 3. painos, 2011

Kustantaja: Teos
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 233



Ojaan syöksynyt tankki ampui umpimähkään liikkumatonta metsää, maissipeltoja, ilmassa kiemurtelevaa tietä, maisemaa. Sora sinkoili. Kaksi miestä tipahti ojanpientareelle. Veri juoksi vastasataneen räntälumen pinnalle, lauloi kauneutta, kuolemaa, kuihtumatonta kunniaa. Enää Antti ei kadehtinut sitä keneltäkään. Ei sellaista voi kaivata, joka koko ajan kiehnää vieressä, isä oli joskus sanonut äidille.

Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden osui silmiini kirja-alessa. Kiinnostuin teoksesta heti, sillä takakannen mukaan se kertoi vapaaehtoisista suomalaisista natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa 1941-1943. Luin nimittäin juuri Heidi Köngäksen upean Dora, Doran, joka kertoo Saksan varusteluministerin matkasta Lappiin jouluna 1943. Voisiko Isänmaan tähden yltää lähellekään Dora, Doran vaikuttavuutta sotakuvauksena?

Ja kyllähän se voi. Linturi antaa suomalaissotilaiden itsensä muistella. Päähenkilö Antti Vallas palvelee vapaaehtoisena Saksan riveissä itärintamalla vuosina 1941-1943. Vapaaehtoiseksi lähtemisen motivaationa hänellä oli saavuttaa kunniaa ja taistella isänmaan puolesta. Hänellä on taistelutovereinaan kolme Erkkiä (Lahtinen, Rajaperä ja Luttinen), joiden kohtaloita myös seurataan.  Lisäksi Antin serkku ja veriveli Kaarlo muistelee sotamuistojaan, mutta hän jäi koti-Suomeen ja osallistui Suomen omaan jatkosotaan.

Antti Vallas esittäytyy kirjan ensimmäisillä sivuilla lähes täysin dementoituneena vanhuksensa. Hän ei tunnista omaa tytärtään, mutta vaimonsa kuitenkin. Kun hän sitten ryntää äkillisen päähänpiston saatuaan kattoa korjaamaan, hän putoaa sieltä ja silmät avatessaan näkeekin ympärillään vain Saksan sotaretken läheisensä - kaikki Erkit. Tuntuu, että kun nykyaika katoaa ympäriltä, vain syyllisyys jää jäljelle.

Suomalaiset vapaaehtoiset näyttäytyvät Saksan armeijan riveissä kurittomina, mutta rohkeina sotilaina. Mutta kun hekin sekaantuvat sodan julmuuksiin, alkaa heidän keskinäinen toveruutensa saada säröjä ja Antti syyllistyy tekoihin, joita kantaa mukanaan loppuelmänsä. Hänen paras ystävänsä Erkki Lahtinen ei lopulta pysty elämään syyllisyytensä kanssa, vain Antti kestää joten kuten. Selviämiskeinoina sekä Antilla että Kaarlo-serkulla ovat lopulta ymmärtäväiset ja viisaat vaimot. Vaatimaton, arkinen rakkaus on pelastanut heidät vanhuksiksi asti, tuonut ilojakin elämään, mutta sotamuistoja ei perhe-elämäkään pyyhi pois.

Kun sota loppuu, saksalaisjoukoissa taistelleet vapaaehtoiset yritetään unohtaa täysin. Kun maailmalle paljastuvat saksalaisten rakentamat keskitysleirit ja juutalaisten joukkotuhoaminen, on Saksan liittolaisella, Suomella, täysi työ puhdistaa kilpeään maailman edessä. Silloin Antin suuri haave upseeriurasta katkeaa ja häntä lähinnä halveksitaan, sillä Saksan riveissä taisteleminen nähdään häpeällisenä. Sen sijaan Kaarlo-serkku saa sotasankarin maineen jatkosodan veteraanina.

Isänmaan tähden rakentuu kahden ajan varaan. Toisessa eletään tätä päivää, Antin dementoitunutta ja Kaarlo-serkun riipaisevan yksinäistä vanhuutta: Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä. Toisessa aikatasossa seurataan Anttia nuorena miehenä saksalaisjoukoissa. Kerrontaan rakentuu jännitteitä, mm. Antin ja Kaarlon suhteen lämpö, mutta toisaalta myös kateus erilaisista elämänurista; kolmen Erkin sodat, joissa tiivistyvät sodan ihmiskohtalot. Kun Kaarlo löytää Antin muistikirjan saksalaisjoukkojen ajalta, hän hävittää sen. Antin teot jäävät salaisuudeksi, ja vain Kaarlon sankaruus jää elämään.

Kirjan loppu on kaunis. Siinä ovat vain Antti ja Kaarlo, tavalliset suomalaismiehet, jotka elivät  elämäänsä, vaikka nuorena koettu sota leimasi kaiken. Kirjan opetus sisältyy mielestäni Antin ajatukseen, jossa Saksan sotaretken jälkeen hän on haudannut haaveensa kunniasta ja kasvanut aikuiseksi sodan julmuuksissa: Nuoruus oli jättänyt jäljelle vain kaksi varmaa asiaa, yötä seuraavan päivän ja päivän perään kiirehtivän yön. Siinä mielessä ihmisen ampuminen oli typerää, olisi vain pitänyt odottaa. Päivien kulku pakotti jokaisen kuolemaan.

Jenni Linturin Isänmaan tähden oli hyvä lukukokemus myös Lumiomenan Katjalle, mutta minä varmaankin pidin kirjasta vielä enemmän. Myös Morre piti kirjaa yllättävän uskottavana.