Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Ann Cleeves: Kuolonkukkia, 2012
Alkuteos: Hidden Depths, 2007
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 347



Ann Cleevesin Kuolonkukkia sijoittuu Koillis-Englantiin. Kirjan päähenkilö on omalaatuinen komisario Vera Stanhope. Cleeves on kirjoittanut hänen ympärilleen viisiosaisen Vera-dekkarisarjan, josta Kuolonkukkia on kolmas osa. Kirja on ilmeisesti suomennettu sarjasta ensimmäisenä, koska Vera Stanhope tutkii -tv-sarja alkoi jaksolla, joka perustui juuri tähän kirjaan.

Olen lukenut aiemmin Ann Cleevesin neliosaisen Shetlanti-sarjan, josta pidin aivan valtavasti. Se sijoittui eksoottisille Shetlannin saarille ja päähenkilönä oli sympaattinen komisario Jimmy Perez. Siinä missä Perez oli mukava mies, Vera Stanhope on puolestaan juro, keski-ikäinen nainen. Hän on ylipainoinen ja perso viinalle. Alaisiaan hän kohtelee ronskiin tyyliinsä, eikä aina muista olla kovin ystävällinen. Hänellä on kuitenkin eräs luonteenpiirre, joka tekee hänestä hyvän poliisin: hän on utelias.

Kuolonkukkia alkaa karmaisevasti, kun Julie Armstrong löytää 16-vuotiaan poikansa murhattuna kotinsa kylpyammeesta. Pian löytyy myös toinen ruumis: kaunis Lily Marsh makaa kalliolammikosta samaan tapaan kuristettuna. Murhia yhdistää se, että tekijä on koristellut ruumiit luonnonkukilla.

Tapahtumat liittyvät jollakin tavalla nelihenkiseen ystävapiiriin. Miehet ovat olleet ystäviä jo vuosien ajan ja tutustusteneet lintuharrastuksen myöstä. Vera Stanhopellekin lintumaailma on tuttu, sillä hänen ankara isänsä on myös harrastanut lintuja, vaikkakaan ei aina aivan laillisesti. Joka tapauksessa Veran paikallinen lintuharrastuksen tuntemus lopulta pelastaa yhden ihmishengen.

Cleeves kirjoittaa pätevää dekkaria. Hän onnistuu siirtämään agatha christiemäistä tunnelmaa nykypäivään. Piirit ovat pienet ja syyllistä etsitään tavallisten kansalaisten joukosta. Väkivallalla ei mässäillä missään kohtaa, vaan enemmän keskitytään ihmisten arkeen ja ihmissuhteisiin. Myös miljöö on tärkeä: meri, dyynit, majakka, lintuasema, asuinalueet, linnut. Brittiläisen rannikkokaupungin tunnelma välittyy lukijalle.

Kuolonkukkia oli sujuvaa luettavaa. Kääntäjä on tehnyt hyvää työtä, eikä kieli takkuile missään kohtaa. Tosin teos on sen verran helppolukuinen, että aloin jo haaveilla loppujen Vera-kirjojen lukemisesta englanniksi. Tähän haaveeseen liittyy myös Sallan lukupäiväkirjan postaus, jossa Salla perusteli hienosti englanninkielisen kirjallisuuden lukemista. Ehkäpä kykenisin lukemaan Cleevesin kirjoja alkuperäiskielellä.

Veran hahmo on sopivan säröinen, jotta hän säilyy mielenkiintoisena persoonana. Häneen myös kiintyy, sillä hänen yksinäisyytensä herättää myötätuntoa. Vera ei kuitenkaan ole millään muotoa säälittävä hahmo, vaan taitava poliisi. Komea, nuori Joe Ashworth hänen läheisimpänä alaisenaan edustaa normaalia elämää. Epäsuhtaisen työparin yhteistyöstä saadaan irti myös huumoria. Kirjan juoni sisältää koukkuja ja kiemuroita sen verran, että lukijan mielenkiinto säilyy ja syyllinenkin yllättää. Cleeves hallitsee brittidekkarin perusteet oikein mallikkaasti.

Kuolonkukista ovat pitäneet muun muassa  Kirsi, Annika K. ja Anneli. Tällaista taitavasti rakennettua perusdekkaria lukee vallan mielikseen.

Camilla Mickwitz: Mimosa

Camilla Mickwitz: Mimosa, 1983
Kuvittaja: Camilla Mickwitz
Kustantaja: Welin+Göös



Mutta ei se ollut mikään uni, sillä seuraavana aamuna oli portailla kori.
- Tuo on muuten pääsiäisnoidan kori, Anna sanoi.
- Pötypuhetta, vastasi Helga. - Ei noitia ole olemassakaan. Mutta mitä korissa on?
- Siellä on pääsiäisnoidan lapsi, Anna vastasi.
- Pötypuhetta, Helga sanoi ja kurkisti koriin. - Tuo on... tuo on... tuo on aivan tavallinen lapsi, jonka joku on jättänyt portaillemme.

Korissa on Mimosa, joka ei todellakaan ole mikään tavallinen lapsi, vaan pääsiäisnoidan lapsi ja noitavauva itsekin! Camilla Mickwittzin Mimosa sopii luettavaksi pääsiäisen aikaan, sillä se on täynnä noitavoimaa ja väriä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lastenkotiin, jossa asuu kuusi lasta ja kolme aikuista sekä Ville-niminen kissa. Lapset ovat tietysti lapsia, eli aitoja ja uteliaita. Aikuiset ovat turvallisia, mutta hyvin totisia: Hannu laskee päivät pitkät, miten saisi rahat riittämään, Hessu vahtii eteisessä avaimia ja Helga uskoo, että kaikki voivat hyvin, jos kotona on rauhallista, hiljaista ja siistiä.

Lapset kuitenkin tietävät kaikenlaista, sillä he kulkevat Ville-kissan perässä myös öisin. Miten erilaisia aikuiset ovatkaan oviensa takana... siinä on eroa kuin yöllä ja päivällä. Lapset ovat vakoilleet tarpeeksi tietääkseen, että Hannu rakastaa oikeasti ruuanlaittoa, Hessu hoitaisi mieluummin kukkia ja Helga puolestaan tanssii öisin hiukset valtoimenaan.

Tarvitaan noitavauva Mimosa vapauttamaan aikuiset tärkeistä päivärooleistaan! Eräänä yönä lapset näkevätkin pääsiäisnoidan ja aamulla portailta löydetään Mimosa. Kun lapset vielä lahjoittavat vauvalle luudan, se alkaa lennellä ympäriinsä ja aiheuttaa vallattomuuksia: Hannun tärkeät paperit lentelevät, Helgan hiukset pääsevät valloilleen kesken sadun lukemisen ja Hessu jakelee avainten sijasta kukkia. Hui! Aikuiset aivan säikähtävät näitä kummallisuuksia ja syyttävät niistä lapsia. Lapset kuitenkin tietävät, että kaiken taikuuden syypää on Mimosa, vaikka aikuiset pitävät vauvaa maailman kilteimpänä lapsena.

Kun Mimosa on tehtävänsä tehnyt, eli paljastanut aikuisten salaisuudet, hänen äitinsä tulee hakemaan hänet pois. Lastenkoti ei kuitenkaan tule enää entiselleen, sillä ilo on tullut sinne jäädäkseen, koska aikuiset saavat olla omia itsejään.

Mickwitzin tarina ja kuvitus ovat riemullisia. Pyöreäpäiset hahmot ovat ilmekkäitä ja hauskoja. Kirjan alkupuolella kuvat ovat sävyltään tummempia kuin lopussa, ja näin vapautunut tunnelma välittyy kuvistakin.

Mickwitsin hahmot ovat jääneet jo lapsuudesta mieleeni. Jason ja Emilia kiinnittivät silloin huomioni kirjaston hyllystä, vaikka en varsinaisesti enää kuvakirjaiässä ollutkaan niiden ilmestyessä. Mimosaa en muista lapsuudestani, mutta Mickwitzin tyylin tunnistin, kun törmäsimme lasten kanssa tähän löytöön Tammelan torin kirpputorilla muutama kesä sitten. Mimosaa on luettu siitä lähtien tasaisin väliajoin. Loistavaa, ajatonta lastenkirjallisuutta!

Oiva Paloheimo: Tirlittan

Oiva Paloheimo: Tirlittan, 13. painos, 1994
Kuvittaja: Rolf Sandqvist
Kustantaja: WSOY, 1953
Sivuja: 118





Tirlittan lensi kanavaan,
Tirlittan upposi,
Tirlittan nousi pinnalle,
Tirlittan hengitti.

Oiva Paloheimon Tirlittan on kotimaisen lastenkirjallisuuden klassikko. Ja täytyy heti aluksi todeta, että se ei ole mikään helppo satukirja, sillä enpä muista näin surumielistä satua lukeneeni varmaan milloinkaan. Toisaalta kirjan loppu on tietysti onnellinen, eihän se muuten aito satukirja olisikaan, ja  kirjassa on myös lämmintä huumoria, joka keventää tunnelmaa. Luin kirjaa iltalukemisena ekaluokkalaisille tyttärilleni ja he jopa nauroivat ääneen joitain sattumuksia.

Heti kirjan alussa Tirlittan, pieni, suloinen tyttö, pelastuu kuin ihmeen kaupalla kanavasta, johon hän on lentänyt, kun salama iski hänen kotiinsa ja hajotti koko perheen taivaan tuuliin. Kotinsa raunioista hän löytää isänsä okariinon, jonka kanssa hän lähtee etsimään itselleen uutta kotia. Kun uutta kotia ei löydy, vaan hänet pois-pois potkitaan useasta paikasta, hän lopulta alkaa etsiä vain onnea.

Tirlittan on ristiriitainen ilmestys: Hän on kaunis, suloinen, rakastettava ja "taivaan isän lemmikki". Toisaalta hänen sydämensä itkee koko ajan ja kuluttaa nenäliinoja märäksi. Lisäksi Tirlittan puhuttelee koko ajan taivaan isää, hän rähisee ja tuittuilee taivaan isälle, jos kohta taas rukoilee jo kiitollisena saamastaan erityisonnesta.

Kun Tirlittan pelastuu kanavasta, hänellä on yllään vain yöpuku, joka on väärinpäin. Unipuvun tekstikin on tietysti väärinpäin: nattirliT. Okariinollaan Tirlittan soittelee välillä iloisia ja välillä surullisia sävelmiä: Tirlittan-nattirliT. Seikkailut vievät hänet vankilaan, kultaisten kuhilaiden keskelle, luuvaloa potevan rouvan huvilaan ja lopulta sirkukseen, joka on koitua hänen kuolemakseen. Tirlittan siis seikkailee ilosta suruun ja taas iloon. 

Kirjan jokainen uusi luku alkaa pienellä runolla. Runot kertovat luvun tapahtumista ja toimivat ainakin meillä lukemisen innoittajina. Lapset halusivat lukea lorut monta kertaa ja sitten piti päästä kiireesti lukemaan, mitä runo oikein tarkoitti.

Aluksi kirjan tapahtumat ja koko Tirlittan tuntuivat kovin oudoilta ja ylivoimaisen surullisilta. Lisäksi kertoja kertoo perusteellisesti Tirlittanin mielenliikkeistä, jotka heittelevät sinne tänne. Kerrontatapa tuntui minusta ajoittain ristiriitaiselta psykologisoinnilta. Juoni eteni hitaasti, mutta hidastempoisuuteen löytyi lääke: Toinen tytär luki kirjan lopun etukäteen, koska hän halusi tietää, miten orpotytön käy. Sitten hän toitotti joka ilta, että Tirlittan löytää äitinsä, ennen kuin aloitimmekaan sen illan ääneen lukemista. Tämä tieto ehkä tarvittiin, jotta pystyimme lukemaan pakahduttavan surullista tarinaa eteenpäin.

Koska en itse ole Tirlittania aikaisemmin lukenut, hämmästyin kirjan uskonnollisuutta. Taivaallinen isä oli kirjassa se, joka johdatti Tirlittanin elämää. Pienille kuuntelijoilleni tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ehkäpä nykyaikuinen on kaavoihinsa kangistunut  nipottaja. Ajattelutapa on muuttunut 1950-luvulta hyvin järkeväksi ja tehokkaaksi, eikä aikuinen jaksa jaaritteluja, psykologisointia tai uskonnollisuutta lastenkirjoissa.

Tirlittan on varmaankin suomalaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä avioerolapsia. Hajoava perhe ja lapsen suru on siinä piilotettu seikkailuun. Tirlittanin aarteena ja turvana on isän okariino, joka soi kauniisti, vaikka äiti ei ole sen äänestä koskaan pitänyt. Kun Tirlittan sirkuksessa yrittää lentää yksinäisen  ja surullisen isänsä syliin, on aikuisen lukijan pidäteltävä kyyneliään.

Tarinauttisen Elma Ilona on lukenut Tirlittanin lapsena ja nyt vastikään uudestaan. Minulta tällainen vertailumahdollisuus puuttuu, vaikka jotkin teoksen runoista olivatkin tuttuja ja sirkuskohtaus on jostain jäänyt mieleeni. Tirlittan kannatti ehdottomasti lukea viimeistään nyt ja nimenomaan omille tyttärille, sillä surullinen ja yksinäinen tyttö voi olla myös sisukas ja rohkea luonteeltaan. Tirlittanin kaltaisia esikuvia tarvitsevat myös nykytytöt.

Hyvää Minna Canthin päivää!

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät, 2009
Kustantaja: Otava, 1957
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 257





Naisen huone oli muuttunut, sinne oli ilmestynyt miehen tavaroita: aamuisin sai korjata tämän vaatteita tuolien selustoilta. Lauantaisin nainen pesi karjakeittiössä  pyykkiä, miehen ja omiaan. Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Voiko suhteen syvenemistä paljon arkisemmin ja samalla kauniimmin kuvata? Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät on rakkaustarina, tai pitäisi ehkä sanoa, että erään suhteen tarina.

Kirja alkaa siitä, että nainen tulee karjakoksi taloon ja loppuu siihen, kun mies lähtee talosta. Kaari on täydellinen. Naisen nimi on Anni ja miehen nimi on Napoleon. (Tai hän on oikealta nimeltään Nils, mutta kaikki kutsuvat häntä Napoleoniksi.) Nimet naiselle ja miehelle siis annetaan, vaikka enimmäkseen he ovat "nainen" ja "mies" - he siis voisivat olla ketkä tahansa nainen ja mies.

Kun nainen tulee taloon, nuori emäntä esittelee hänelle huoneen, jossa hän saa asua. Hän tutustuu ympäristöön ja havaitsee rikkinäiset tavarat talon pihalla, rempallaan olevat asiat. Lukijalle selviää heti, että naisen mieliala ei ole kovin korkealla. Samassa ulkorakennuksessa elää työmies, joka saa asua talossa satunnaisia työtehtäviä vastaan. On tietysti väistämätöntä, että näiden kahden ihmisen välille syntyy suhde.

On vaikea kuvitella paljon epäsuhtaisempaa paria. Anni on vaatimaton, tunnollinen ja tarkka työntekijä. Hän on alistunut elämäänsä, mutta elää sitä omanarvontuntoisesti. Tapa, jolla hän hoitaa eläimiä ja pitää navetan siistinä, kertoo lempeydestä. Napoleon on huikentelevainen, mahtipontinen ja epärehellinenkin. Hän on levoton ja itsekäs. Suhteen kehittyessä hänestä kuitenkin paljastuu myös vastuuntuntoinen ja avulias puolensa. Kirja on oikeastaan myös hänen kasvutarinansa.

Molemmat päähenkilöt ovat jotenkin irrallisia. He tulevat jostain ja häviävät jonnekin, mutta kulkevat palan matkaa yhdessä. Pieniä osia heidän menneisyydestään paljastuu, mutta tärkeimmäksi nousee arki, jota he elävät sekä tulevaisuus, jota suunnitellaan ja joka tuntuu hyvältä, mutta jota ei tulekaan.

Kirjaan sisältyy nimittäin yllätys, joka vie lukijalta jalat alta. Vaikka luin Elise Nykäsen kirjoittaman jälkikirjoituksen kirjan lopusta etukäteen, olin silti ällistynyt: Voiko tämä nyt mennä näin? Mitä kerrottavaa tässä enää on? Mutta onhan siinä. Kerronta jatkuu eleettömänä, elämä jatkuu arkisena. Se jatkuu melkein ennallaan. Mutta jokin liikahdus on tapahtunut Napoleonin mielessä: Napoleon kääntyi vierustoverinsa puoleen odottaen, että toinen puhuisi hänelle, sanoisi jotain siitä, mikä oli langenut hänen päälleen kuin sade. Mutta vierustoverilla ei ollut mitään sanottavaa.

Luin Se on sitten kevät -kirjaa monta viikkoa pienissä erissä. Välillä tuskastuin kirjan verkkaiseen kerrontaan ja tapahtumattomuuteen, sekä surumieliyyteen, jota siinä oli joka sivulla. Välillä ihastelin kerronnon yksinkertaisuutta, sekä hetkien ja tunnelmien paljautta. Kun nyt vihdoin sain kirjan luettua, huomaan miettiväni ihmiselämän pienuutta ja kirjan päähenkilöiden suhdetta vähän väliä. Kirja oli toisaalta ahdistava, toisaalta kaunis ja merkityksellinen. Se jäi mieleen muhimaan ja paranee koko ajan.

Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli

Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli, 3. painos, 1974
Kuvittaja: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kustantaja: Weilin+Göös



Tämä on Elli. Hän on 5 vuotta, 3 kuukautta ja 9 päivää vanha, 110 cm pitkä ja painaa 22 kiloa. Hänellä on vihreät silmät ja ruskea tukka. Hän puhuu suomea. Erityistuntomerkkejä: Ellillä on 3 pisamaa nenän päällä ja luomi vasemmassa korvalehdessä. Yhden etuhampaan kohdalla on kolo. Useimmiten Ellin tapaa ajelemassa polkupyörällä, mukanaan luppakorvainen koira. Sekin nauraa usein.

Kaarina Helakisan kertoma ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli velli karamelli on lapsuuteni suosikkikirjoja. Olen saanut sen lahjaksi ja luettanut äidillä useita kertoja, ennen kuin itse opin lukemaan. Kirjan kuvat ovat värikkäitä ja iloisia, paitsi ilman saastumisesta kertovat kuvat, jotka puolestaan ovat vaikuttavan synkkiä. Esimerkiksi Ellin taikapuun ruskettuminen oli lapsena, ja on edelleenkin, suorastaan ahdistavaa katsottavaa. Jos tämän kirjan avulla lapsesta ei kasva luonnonsuojelijaa, niin ei sitten millään.

Elli on tomera ja iloinen tyttö. Hänellä on iloinen koira Heppu ja taikapuu, jonka eräällä oksalla kasvaa taikakukka:     
                                                        Taikakukka, kultatukka
                                                         taikakukka poimitaan.
                                                         Mesisukka taikakukka
                                                         kasvaa aina uudestaan.
                                           
Ellin pahin vihollinen on tehtaanjohtaja herra Hattu, jolla ei ole mitään muuta kuin suuri, saastuttava tehtaansa. Herra Hattu määrää Ellin puun kaadettavaksi, ja sekös suututtaa Elliä. Hän haukkuu herra Hatun pystyyn: Hattu kettu kermalettu. Pienellä tytöllä ei kuitenkaan ole paljoa taisteluvälineitä herra Hatun rahaa ja valtaa ja satoja puhelimia vastaan. Kaupunki alkaa saastua, puut kuolla ja kasvit ja linnut hävitä. Silloin Elli soittaa taikakukan sisältä löytyvällä puhelimella metsään ja tilaa siemeniä, joita linnut tuovat sitten nokassaan ja joiden avulla kaupunki saadaan taas viihtyisäksi. Kaikki päättyy siis hyvin, kun käytetään taikaa hiukan apuna ja saadaan ihmiset huomaamaan luonnon tärkeys.

Helakisa on kirjoittanut kirjan villisti ja iloisesti - tarinasta huokuu sadun hurma. Kieli on värikästä, eikä todellakaan mitenkään lapsille yksinkertaistettua. Nykylapsen piti välillä ihmetellä ääneen joitain virkerakenteita tai sanoja. Niin on kieli muuttunut 40 vuodessa!

Lisäksi Helakisan tekstissä on kritiikkiä, joka osuu ja uppoaa 2010-luvun elämäntyyliin. Ainakin minä tunnen piston sydämessäni, kun katson lastenhuoneen ovelta sitä tavara- ja turhuusmäärää, jota sinne on kertynyt. Olemme kuin olemmekin herra Hattujen talutusnuorassa: Häntä raivostuttaa, että Elli ja muut lapset pitävät puista enemmän kuin tehtaista. Hän päättää panna tehtaat tekemään niin paljon uusia kapineita, että kukaan ei enää puita muistakaan. Puiden katselemisesta ei tule rahaa, ei sada seteleitä! Lisää kapineita, lisää vaan! Ihmiset kapineita ostamaan!

Jos ihmiset ovat jo 1970-luvulla olleet näin huolissaan luonnon saastumisesta ja kuluttamisesta, on mielestäni kummallista, että samanlainen kulutushysteria jatkuu edelleen: Ihmiset vähän päivittelevät, onpas kummallisia tavaroita, ja ostelevat innoissaan kumminkin.

Elli velli karamelli on hyvin 70-lukulainen, mutta silti edelleen ajankohtainen kirja. Kuten Marja-Leena Mikkolan Anni Mannisessa, tässäkin yhdistyvät taikuus ja luonnonsuojelu. Molemmissa kirjoissa on myös sopivasti runoutta, siis ihan oikeita runosäkeitä siellä täällä juonen seassa. Ihanaa!

Lastenkirjahyllyssä tämäkin lastenkirja on tietysti esitelty. Ja kuinkas muuten - tämä on rouva Huun lempikirjoja hänen lapsuudestaan! Elli velli karamellin lukemisesta tulee edelleenkin hyvä mieli. Pieni tyttö kohoaa siinä suureksi sankariksi, ja paha tehtaanjohtaja saa luikkia kaikessa hiljaisuudessa pakoon. Iltasatuyleisöni piti kirjasta yhtä paljon kuin minä saman ikäisenä. Tarina ja kuvitus kantavat vuosikymmentenkin takaa. Siksi nimeän Elli velli karamellin klassikoksi - ainakin meidän perheemme klassikoksi.

Luettua elämää suurempaa elämää helmikuussa

Helmikuussa lukuharrastukseni loppui neljännen lapsemme syntymään. Perheeseemme syntyi potra poika 15.2.2013. Vielä sairaalassa luin erästä kirjaa puoliväliin, mutta sitten siirryin synnytyssaliin ja sen jälkeen luettua elämää ei juuri ole ollutkaan - onpahan vauvantuoksuista ja onnellista tosielämää senkin edestä.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen olen lukenut lapsille ääneen iltasatuja. Ja arvatkaa vain kuinka monta Tammen kultaista kirjaa tai muuta kuvakirjaa ovat vanhemmat lapset lukeneet vauvalle, joka vaivoin jaksaa pitää silmiään auki! Elämä on tuntunutkin sadulta.

Helmikuu jää silti mieleeni myös hyvistä kirjoista. Sain luettua Facebookin haasteen "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa" loppuun, viimeisenä kirjana Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen -satuklassikon, jota luin koko helmikuun iltasatuna lapsille. Siinä oli taikuutta ja luonnonsuojelua yhdistetty hyvin 70-lukumaiseen tyyliin.

Vaikka luin helmikuussa aika vähän, luin kuitenkin monipuolisesti, sillä luin pitkästä aikaa myös runoja: Satu Vallin Ohijuoksija-kokoelman. Se jäi mieleeni vaativana, mutta puhuttelevana "musiikkina". Lisäksi luin vaikuttavan ja tasapainoisen novellikokoelman, Janica Branderin Lihakuun, josta pidin paljon. Molemmat olivat löytöjä tämän vuoden kirja-alennusmyynneistä.

Suurin lukuelämykseni oli Joni Skiftesvikin Tuulenpesä. Se jäi mieleeni intensiivisen tunnelmansa takia. Äidin ja pojan selviytymistarina oli pakahduttavaa luettavaa. Toinen helmikuun helmistä oli Jari Järvelän Mistä on mustat tytöt tehty?, joka oli puolestaan rönsyilevä ja tarinoita vilisevä teos. Se oli täysin erilainen kuin Tuulenpesä, vaikka eräänlaisia selviytymistarinoita ovatkin molemmat. Nämä löytyivät omasta kirjahyllystäni ja sain niillä haastetta eteenpäin.

Kolmas kotimainen romaani, jonka luin, oli Johan Bargunin Syyspurjehdus, joka jäi mieleeni kirkkaasta ja ytimekkäästä kerronnastaan, jossa henkilökuvaus oli erityisen taitavaa. Silti en ihastunut siihen aivan yhtä paljon kuin Skiftesvikin tai Järvelän teoksiin, vaikka hyvä kirja tämäkin oli.

Luin helmikuussa vain yhden ulkomaisen kirjan, Siri Hustvedtin Amerikalaisen elegian ja se oli kuukauden pettymys. Odotin kirjalta syvällistä aikalaisanalyysia, mutta siinä oli ihan liikaa amerikkalaista terapiaa minun makuuni. Taidan jatkaa "Koen 13 uutta kirjailijaa vuonna 2013" -haastetta itsekseni niin kauan, että saan kaikki kirjahyllyni kotimaiset aarteet luettua. Näyttää siltä, että kotimainen kirjallisuus puhuttelee minua nyt kaikista eniten.

Tai niin... Nythän luen lähinnä pienen pojan vauvailmeitä ja suuria salaisuuksia, joita häneen on piilotettu.

Kuukauden kuvaani kätkeytyy runo:  Vauva sai kuvassa olevat tossut kuvataiteilija Liisa Ahlforsilta. Ne ovat olleet osa hänen teostaan Tuhattuhatta. Teos pohjautui hänen omaan vauva-aikaansa ja runoon, jonka hänen äitinsä on kirjoittanut hänen vauvakuvansa viereen. Runo on Aale Tynnin:


                                                      Tuhattuhatta salaisuutta
                                                      tämä kätkee otsaluu,
                                                      tuhattuhatta tekoa uutta
                                                      tähän käteen piiloutuu.

                                                      Oi, lapseni, hahmoos hentoon
                                                      kävi henki ja nukkuu nyt.
                                                      Mitä teet, kun lähtevät lentoon
                                                      nuo voimat kätketyt – ?