Sivut

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatov: Matkalaukku, 2. painos, 2012
Venäjänkielinen alkuteos ilmestynyt 1983
Suomentaja: Pauli Tapio
Kustantaja: Idiootti
Graafinen suunnittelu: Varpu Eronen
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kun kirjailija Sergei Dovlatov saa lähtöpassit Neuvostoliitosta vuonna 1979, ministeriö antaisi hänen ottaa mukaansa kolme matkalaukkua. Tyrmistyksekseen kirjailija saa koko siihenastisen, 36-vuotisen elämänsä pakattua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Uudessa kotimaassa matkalaukku unohtuu kaappiin, josta kirjailija löytää sen vuosia myöhemmin. Kun hän aukaisee laukun, muistot tulvivat hänen mieleensä. Jokaisella laukusta löytyvällä vaatteella on tarinansa, ja niitä kirjailija alkaa kertoa.

Jo Matkalaukku-kirjan esipuhe sisältää neuvostoliittolaisen elämän perussanastoa: viisumi- ja rekisteritoimisto, ministeriö, lausunto, vankila, kielletyt kirjat, tullimies, pioneerileiri, Pravda, Karl Marx, maailman proletariaatti. Täytyy myöntää, että sanaston myötä muistoja alkaa tulvia myös tällaisen 1970-luvulla syntyneen suomalaisenkin mieleen.

Suomalaislukijaa tietysti kiehtoo erityisesti suomalaisten kreppisukkien tarina. Ja aivan oikein: suomalaisturistit neiti Ilona ja rouva Lenart siinä tekevät kauppaa tekokuitusukilla, joita Neuvostoliitossa ei valmistettu. Kun kaupankäynnin jälkeen sukat lasketaan, sukkia on täsmälleen naisten ilmoittama määrä: Tasan seitsemänsataakaksikymmentä paria. Suomalaiset ovat rehellistä kansaa. Kehitysmaan merkki... Kaupanteosta kuluu muutama päivä ja ystävä soittaa hädissään: -- Tällainen tämä meidän teollisuus on! Ensin se uinuu kaksikymmentä vuotta ja sitten - avot! -- Nyt ne puskevat niitä kreppisukkia miljoona paria sekunnissa... Suomalaiset sukat eivät tietenkään käy enää kaupaksi kovalla hinnalla, joten kirjailijakin käyttää seuraavat 20 vuotta herneenvärisiä suomalaissukkia.

Tähän tyyliin sujuvat kaikki kirjailijan muistoista putkahtelevat tarinat: Metroaseman reliefi-työmaalta lähetetään nuorin työntekijä hakemaan Stolitsnajaa, joka juodaan minuutissa - kuusisataa askelmaa on noustava pian uudestaan. Kun lehteen tehdään juttusarjaa neuvostotasavaltojen kansalaisista, kunnollista uzbekkia ei tahdo löytyä mistään. Vaikka kuinka on päätetty olla juomatta, huomataan, että Joimme silloin kun meillä ei ollut rahaa. Olisi tyhmää olla juomatta nyt, kun sitä on...

Neuvostoarki vaatii milloin kekseliäisyyttä, milloin välinpitämättömyyttä, milloin varastamista  - ja aina armotonta vodkan juomista. Kaiken takana huokuu venäläinen melankolia. Näistä aineksista voisi syntyä synkkää ja ahdistavaa tekstiä. Mutta mitä tekee Dovlatov! Hän hallitsee itseironian, absurdien sattumusten ja riemastuttavan dialogin yhdistelmän niin, että lukija suorastaan ahmii venäläistä tunnelmaa ja karmaisevaa neuvostotodellisuutta. Osan kiitoksesta saa ilman muuta myös suomentaja Pauli Tapio, sillä enpä muista aikoihin lukeneeni käännöskirjallisuudessa näin nasevaa sanailua.

Kirja oli lukupiirikirja, joka sai aikaan paljon naurua. Jokainen muisti kirjasta hauskoja tokaisuja ja tapahtumia. Niistä muistui mieleen omia Neuvostoliitto-kokemuksia. Seuraavaksi jo vertasimme venäläisiä, suomalaisia ja ruotsalaisia luonteenpiirteitä. Suurin osa piiriläisistä oli lukenut kirjaa ahmien, suorastaan hotkaisten. Tästä myös moitittiin kirjaa. Yksi meistä piti kirjaa liian kevyenä: jos kirja on näin helppo, siitä ei jää mitään mieleen. Minulle tämä jäi kuitenkin elämään yhtenä tämän vuoden parhaista kirjoista. Kirja oli yksinkertaisesti mainio.

Lukupiiriläisten kanssa muistelimme myös kirjallisuudesta tuttuja venäläistunnelmia, sitä miten venäläisillä on surumielisyytensä ja vodkansa, mutta myös jotain kulttuuria (musiikkia, kirjallisuutta) aina mukanaan. Esimerkiksi kreppisukkien ostajat yrittävät kysellä suomalaisnaisilta näiden suosikkikirjailijan nimeä ja ovat aidosti pahoillaan, koska naiset eivät ole käyneet Eremitaasissa katselemassa taidetta. Dovlatovin teos toi mieleen mm. Rosa Liksomin Hytti nro 6:n sekä Andrei Makinen Venäläisiä unelmia. Eräs piiriläinen oli lukenut Gogolin Kuolleet sielut heti Matkalaukun jälkeen ja löytänyt siitä samaa huumoria. Minulle tulivat mieleen myös Gogolin PietarilaisnovellitNenä ja Päällystakki. Gogolin huumori ammentaa voimansa suoraan venäläisestä sielusta, kuten Dovlatovin vilpittömän toteava ironia. Absurdit tapahtumat, joissa jokin pieni tapahtuma johtaa vääjämättä seuraavaan yhtä järjettömään tilanteeseen, on samaa kerronnallista perintöä. Ja kertoohan Dovlatovkin peräti kahden takin tarinan!

Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi minun ehdotuksestani. Kiinnostuin kirjasta Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan arvion perusteella. Myös Lukuneuvojassa, Café pour les idiotsissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja Kirjainten virrassa on kehuttu, suorastaan ylistetty, kirjaa. Café Voltairessa on esitelty enemmänkin myös kirjailijaa. Ilman blogisavuja tuskin olisin kirjaan törmännyt ja olisin jäänyt vaille tätä hersyvää lukukokemusta. Toivon hartaasti, että tämä kirja saa lisää lukijoita yhä vaan.

Huomenna palaan vielä kirjan pariin, sillä luvassa on Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen
toteutus. 

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

6 kommenttia:

  1. On tosi hauska kuulla, että Dovlatov osui ja upposi ja herätti paljon keskustelua ja muistelua. Sellaista se hyvä kirjallisuus on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, Jaana! Hyvin toimi, ja huomenna jatkuu aiheesta.

      Poista
  2. Olen niin tyytyväinen, että pidit kirjasta!!!

    VastaaPoista
  3. Oli jo tuossa päivänä eräänä lähellä, etten tilannut sekä tätä että jo lukemaani Meikäläisiä omaan hyllyyn. Maltoin vielä mutta kyllähän ne varmaan pitää ostaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin rupesin Meikäläisiä kyttäämään. Jostain se täytyy saada käsiinsä. Kerrassaan mainio kirja!

      Poista

Kiitos kommentista!