Arto Lappi: Kukko puussa

Arto Lappi: Kukko puussa. Mitallisia runoja, 2002
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 153
Mistä minulle: omasta hyllystä


Varpunen kävi
koputtamassa lasiin
ja minun oli
juostava ulos heittämään
muutama kuperkeikka.

Tällä runolla alkaa Arto Lapin riemastuttava runokokoelma Kukko puussa. Voiko tällaisista runoista olla pitämättä? Innostuin kaivamaan Arto Lapin runokirjan hyllystäni, kun Poplaarin Pekka kertoi lukeneensa Lapin kokoelmia pitkin kevättä ja kesää. Muistin, että minullekin on jäänyt Lapin runoista hyvä mieli ja hetihän oli tarttuva kirjaan kiinni. Ai että teki hyvää lukea hienoja runoja kesälukemisena!

Olen aikanani saanut kirjaan signeerauksen ja etulehdelle runoilijan vain minulle (?) kirjoittaman haikun. (Tähän kohtaan tekisi mieli piirrellä rivi sydämiä, sillä niin iloiseksi signeeraus ja runo minut tekivät, kun ne vuosien jälkeen löysin.):
Naakkaparvet - kuin
ukkospilviä taivaan
sineä vasten.

Arto Lappi on kirjoittanut jo useita runokokoelmia. Hän kirjoittaa mitallisia runoja, lähinnä tankoja ja haikuja, jotka ovat mitastaan huolimatta vapaita kuin taivaan linnut.

Luulin, että omistan Lapin runoja useamman kokoelman verran, mutta hyllystäni löytyikin vain tämä Kukko puussa. Olen kyllä lukenut Lapin runoja enemmänkin, sillä muistan innostuneeni näistä valtavasti. Nyt tuli haiku haalia näitä enemmänkin luettavaksi - ja mieluiten heti paikalla.

Lapin runot ovat ainakin tässä kokoelmassa suurimmalta osaltaan luontoon liittyviä. Vaikka Lapin käyttämät runomitat ovatkin perinteisiä, japanilaisia runomittoja, niin teemojensa puolesta ne istuvat suomalaiseen runoperinteeseen. Ajatukset lähtevät lentoon pienistä oivalluksista. Runoilija on tarkka havannoitsija ja tutkiskelee ympäristöään lempeä ja ihmettelevä hymy huulillaan. Luonnon kunnioitus henkii runokokoelman jokaisella sivulla. Minusta ihaninta näissä runoissa on kiireettömyys. Kuva on pysähtynyt ja hetken tunnelma saa vaikuttaa kaikessa rauhassa. Ilo valuu mieleen, haikeus saapuu jälkimakuna.

Kukko puussa -kokoelman ensimmäinen osa koostuu pienistä, oivaltavista eläinhavainnoista ja niistä tulevat mieleen runoilija Risto Rasan luontorunot. Yksi runoista onkin Risto Rasalle omistettu. Toisessa osassa runoilija on jo mukana aistimassa tuulen, veden, kivet ja metsän. Kirjoittaminen ja runoilijaminä astuvat myös mukaan runokuviin:
Minun tieni
ei ole tie ensinkään,
pikemminkin jotain
syötävää, kupillinen
teetä, kannu olutta.

Kolmas osa on rakkausrunoja, joiden tunnelmasta nämä pari säettä kertova mielestäni olennaisen:
      ei ole ollut päivää
ettemme olisi toisiamme rapsutelleet.
  
Neljännessä kokoelman osassa palataan luontokuviin ja viidennessä osassa päivä painuu kohti iltaa. Siinä yhdistyvät leppoisasti kuu, viini ja ystävät:
Kirja, viiniä,
ikkunassa kuu. Mitä 
enää enempää
voisi toivoa, paitsi
toisen pullon viiniä.

Kokoelman viimeinen, kuudes osa, on proosarunon ja tankan mainio yhdistelmä, eräänlainen testamenttien taistelu. Lukija voi sulkea kirjan kannen tyytyväisenä hymyillen: tuli luettua suomalaista nykyrunoutta ja ymmärrettyä joka sana. Eihän tämä ole ollenkaan vaikeaa! Olo on levollinen ja huojentunut, sillä kaikki tärkeä elämässä mahtuu muutamaan tavuun.

Lapin runoista on kirjoittanut paitsi Poplaarin Pekka myös Hys, äiti lukee nyt! -blogin Tii, joka on lukenut kokoelman Oravan portaat. Hänkin oli ilahtunut runoista, muttei ehkä aivan niin paljon kuin minä.