Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aapeli: Pikku Pietarin piha, 1958
Kustantaja: WSOY, 16. painos, 1998
Kansi: Hannu Taina
Sivuja: 156
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pietari makasi pukkisängyssä mutta ei nukkunut vielä. Hän mietti kumman lukisi, Isä meidän vai Herran siunauksen. Jompikumpi oli luettava, Jumala Taivaassa oli niitä miehiä, joita ei juksata. (S. 63.)

Aapelin, alias Simo Puupposen, Pikku Pietarin piha on vastustamaton kirja. Päähenkilönä siinä on tietysti Pietari, noin kahdeksanvuotias poika, joka kirjan alussa on juuri menettänyt äitinsä. Pietarin vilpitön suhtautuminen elämään on kuvattu herkästi ja kirjailija on tavoittanut jotain aitoa pienen pojan surusta ja iloistakin.

Pikku Pietarin koti on puutalokorttelissa, jossa jokaisella asukkaalla on omat ilonsa ja murheensa ja naapureista saatetaan tietää enemmän kuin omasta elämästä. Naapurustossa asuu paljon pienyrittäjiä, on valokuvaaja, kellomestari, kangaskauppias, parturi, peltiseppä sekä tietysti talonmies. Pietarin isä on vanhan tavaran torikauppias ja asuu piharakennuksen asunnossa, vaatimattomammassa asunnossa kuin muut. Suru tuntuu aluksi lamauttavan sekä isän että pojan.

Pihan asukkaat kuitenkin yrittävät helpottaa elämää. Pietari on selvästi asukkaiden erityissuosiossa, sillä kaikki yrittävät jonkin sanattoman sopimuksen mukaan keksiä hänelle puuhaa ja viettää aikaansa hänen kanssaan. Yhteisö kantaa vastuunsa yksilöistään muutenkin, kaikista pidetään huolta: Johtaja Palkeinen ei maksanut asunnostaan vuokraa. Kaupungissa oli sellainem tapa, ettei hulluilta otettu vuokraa, asettuivatpa he asumaan miltei minne hyvänsä. Tämä ei johtunut mistään sopimuksesta, vaan käytännön saneli lausumaton yleinen mielipide. Jos joku olisi vaatinut hullulta vuokraa, häntä itseään olisi pidetty hulluna tai ainakin olisi sanottu hänen olevan hulluksi tulemaisillaan. (s. 53.)

Tuntuu, että lähes enkelinä paikalle lehahtaa myös Karoliina, isän uusi naisystävä tai Jormalaisen uusi rouvapuoli, kuten pihassa puhutaan. Karoliina onkin varsin topakka ja selväjärkinen ihminen, joka ulkopuolisena osaa järjestellä pihapiirin pinttyneitä kuvioita uuteen malliin: Karoliina oli hyvä ihminen. Jo tullessaan hän oli sanonut olevansa hyvä ihminen eikä hän ollut syönyt sanaansa. (S. 119.) Pienillä yksityiskohdilla Aapeli on kuvannut Karoliinan eläväksi persoonaksi, jonka lukija pystyy kuvittelemaan mielessään.

Aapeli on hienovireinen ja taitava kertoja. Hänen henkilökuvauksensa on vertaansa vailla. Pienen pojan näkökulmasta tarkasteltu elämä kertoo paljon yhteisön arvoista. Pihapiirin maailmanjärjestys on turvallinen ja selvä: Jos kellomestari aikoi päästä taivaaseen, hänen oli paras lopettaa väkijuomien juominen, tultava varattomaksi ja pyydettävä anteeksi niiltä, jotka olivat parempia ihmisiä kuin hän, tiesi Pietari (s. 66).

Luin lasten kanssa viime kesänä Aapelin Vinski-kirjat läpi, ja niissä oli tavoitettu sama, aito pienen pojan maailma. Hömpstadin asukkaat oli myös kuvattu yhtä terävästi kuin Pikku Pietarin pihan henkilöt. Aapelin huumori on lämmintä ja hyväksyvää, hiljaisesti hyrisevää. Hänen kirjojaan voi suositella täydestä sydämestään ihan kaikille, mutta erityisesti niiden lukeminen tekisi hyvää kyynisille ja kiireisille nykyihmisille. Jotain syvää inhimillisyyttä niissä on.


Aapelin Pikku Pietarin piha on ensimmäinen kirja TBR-listaltani, ja aloitin sillä vihdoin Projekti 12:n. Ja miten hyvällä kirjalla aloitinkaan!