Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38, 4. painos, 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomentaja: Liisa Ryömä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Kjell Westön Kangastus 38 oli vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaana ja tuli Blogistanian Finlandia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kirjaa on blogattu paljon ja siitä on pidetty paljon - eikä suotta.

Olen aiemmin lukenut Westöltä kaksi teosta, Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran -Finlandia-voittajan. Pidin molemmista, ja varsinkin Missä kuljimme kerran on jäänyt hyvin mieleeni. Silti kumpikaan lukemistani kirjoista ei ole noussut suosikkeihini, sillä ne ovat olleet kerronnaltaan turhan verkkaisia ja laveita minun makuuni. Kangastus 38 puolestaan ei ollut verkkainen ollenkaan. Oikeastaan se loppui liian nopeasti.

Kangastus 38 -teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1938 Helsinkiin. Westö on kuvannut Helsingin tuttuun tapaansa tarkasti ja ajanmukaisesti. Lukija voi turvallisin mielin siirtää itsensä kirjan miljööseen ja luottaa siihen, että esimerkiksi Munkkiniemen maisemat on piirretty, kuten ne tuolloin olivat. Kahvilat, tanssiravintolat, elokuvateatterit, vastavalmistunut Olympiastadion, kaikki ovat kohdallaan. Myös ajan ihmisiä, esimerkiksi elokuvatähtiä ja poliitikkoja, on mukavasti siroteltu tarinaan, ja vilahtaapa tänä vuonna juhlittava taiteilija Tove Janssonkin romaanissa pari kertaa. Fakta ja fiktio sekoittuivat herkullisesti päähenkilön ja taiteilijan kohtaamisessa - onhan saaristosssa souteleva faunin näköinen nainen kuin kangastusta hänkin?

Kirjan ulkoiset puitteet ovat moitteettomat, mutta ennen kaikkea kirjassa kartoitetaan Suomen ja Euroopan henkistä tilaa. Ajassa virtaavia aatteita peilataan suomenruotsalaisen sivistyneistön kautta. Ja kyllä ne ovat ahdistavia aatteita. Euroopassa natsi-Saksa marssii Itävaltaan ja uhoaa joka suuntaan. Sodan uhka leijuu ilmassa, ja Suomen on valittava puolensa. Saksa on parempi vaihtoehto kuin kommunistinen Neuvostoliitto. Mutta Saksan suurvaltapolitiikassa on eräs juonne, joka ei istu suomalaisen sivistyneistön aatteisiin, ja se on juutalaisten halveksinta, rotuopin toteuttaminen, jota kammoksutaan.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, asianajaja Claes Thune ja hänen sihteerinsä, Matilda Wiik. Thune edustaa suomenruotsalaista porvaristoa ja sivistyneistöä, jonka ystäväpiiri, Keskiviikkokerho, koostuu kuudesta hyväosaisesta porvarismiehestä. Rouva Matilda Wiik puolestaan edustaa suomenruotsalaisia työläisiä. Sanomattakin on selvää, että tästä asetelmasta on pakko palata kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja se aika on kuin suoraan helvetistä. Näiden kahden yhteiskuntaluokan tasa-arvoinen kohtaaminen on mahdotonta vuonna 1938 vuoden 1918 tapahtumien takia, ja vaikka liberaali ja hyväsydäminen Thune edustaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä eurooppalaisesta sivistyksestä on jäljellä, se ei riitä. Se ei riitä, koska vastassa ovat 20 vuoden takaiset julmuudet.

Thune muistelee huhtikuuta 1918, jolloin saksalaiset järjestivät Helsingissä voitonparaatin ja hänkin oli ystävineen juhlimassa valkoisten voittoa. Tunnelma oli tuolloin kuitenkin totinen: Ehkä kuoleman majesteetti pani helsinkiläiset tuolloin vaikenemaan, kuoleman majesteetti ja koston? Monet olivat jo heittäneet henkensä molemmilla puolilla, se tiedettiin. Mutta sitä ei vielä tiedetty - vaikka ehkä aavistettiin - että moni sodan hävinneistä kuolisi ja moni voittaja muuttuisi pyöveliksi ennen kuin elämä saattoi taas asettua rauhanomaisiin uomiinsa. (S. 150.)

Westö kirjoittaa hienostuneesti. Jotain eurooppalaisen helppoa hänen tekstissään on, ja vaikka aihe on raskas, siitä puuttuu suomenkielisen kirjallisuuden synkkyys. Silti kirja ei ole missään nimessä kevyt. Hienostunut kerronta korostaa tapahtumien julmuuksia. Liisa Ryömän suomennos on tarkkaa ja elävää, 1930-lukua sykkivää: sanavalinnat, esimerkiksi palttoo, istuvat aikakauteen.

Jossain vaiheessa ajattelin, että luen trilleriä. Kirjassa on vetävä juoni ja jännitys säilyy kirjan loppuun asti. Mutta juoni ei ole kuitenkaan pääasia. Kirjassa on paitsi elävää ajankuvaa, myös ikiaikaisia teemoja. Yksi kantava teema on yksinäisyys, joka vainoaa molempia päähenkilöitä: toinen on petetty ja toinen on jätetty. Vaikka päähenkilöt kurottavatkin toistensa yksinäisyyteen, ei todellista yhteyttä löydy. Kumpikin jää omien kangastustensa vangiksi.

Toinen hallitseva teema on mielenterveys - mitä kauheuksia ihminen voi kestää hajoamatta. Kirjan päähenkilö, hillitty ja vakaa rouva Wiik on joskus jotain muutakin - joskus huolehtiva ja ystävällinen Matilda, joskus arvaamaton ja oikukas Miljaneiti. Toinen mielenterveytensä kanssa kamppaileva henkilö on Keskiviikkokerhon juutalaisjäsen, herkkä taiteilija Jary, jonka mieli horjuu juutalaisvainojen levitessä Euroopassa. Yksi kirjan pysäyttävimpiä kohtia on, kun hän esittää Keskiviikkokerholaisille erään valokuvan jonka pahuus lamaannuttaa kerholaisetkin. Se henkii Euroopan tilaa ja niitä kauheuksia, joita vielä oli edessäpäin. Kuva on Saksan miehittämiltä alueilta, ja siinä on nöyryytetty juutalaisia siten, että heidät on pakotettu siivoamaan katua polvillaan hammasharjoilla. Ympärillä saksalaissotilaat ja tavalliset kansalaiset riemuitsevat:  Muuan kaunis nuori nainen yllään kevättakki ja huivi oli nostanut pikku tyttärensä olkapäilleen, jotta tyttö näkisi esityksen paremmin. Naisen katse oli suunnattu ylös ja sivulle, hän katsoi tytön osoittelevaa etusormea ja hänen katseensa uhkui rakkautta. (S. 110.)

Molemmat mielen järkkymiset ovat seurausta äärettömästä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, kohtuuttomuudesta. Rouva Wiik muistuttaa asianajaja Thunea: Toivottavasti ette pahastu, rouva Wiik sanoi, mutta minua hämmästyttää, että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. (S. 126.) Oikeudenmukainen kohtelu ei ollut Suomen sisällissodassa hävinneiden etuoikeus, eikä toisen maailmansodan aikana juutalaisten etuoikeus.

Westön uusin kirja on kuitenkin osoitus kaunokirjallisuuden voimasta: Teoksessa on kuvattu urheilukilpailuja upouudella Olympiastadionilla. Kisojen sadan metrin juoksukilpailun voitti juutalainen urheilija, mutta hänet julistettiin kilpailussa neljänneksi, koska katsomossa istui saksalaisvieraita. Urheilijoiden nimet on teoksessa muutettu, mutta tapahtuman taustalla on tositapaus. Väärä tuomio on vihdoin oikaistu: Suomen Urheiluliitto on korjannut tuloslistan. Kaunokirjallisuus voi tuoda edes hitusen oikeudenmukaisuutta sinne, missä sitä ei aikanaan ollut.

Kirjaa on luettu melkein jokaisessa kirjablogissa. (Linkitän lisää sitä mukaa, kun ehdin): Eniten minua kiinnostaa tie, Täällä toisen tähden alla, P. S. Rakastan  kirjoja, Opuscolo, Kirjainten virrassa (joka raportoi Helsingin kirjamessujen lukupiiristä), Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Kannesta kanteen ja La petite lectrice.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.