Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Seamus Heaney: Ukkosvaloa, 1997
Alkuteos: Runoja useasta kokoelmasta
Suomentaja: Jyrki Vainonen
Kustantaja: WSOY
Kannen kuva: Topi Yli-Mononen
Graafinen muotoilu: M-L Muukka
Sivuja: 98
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Hänen runokokoelmansa Ukkosvaloa on odottanut lukemista jo kauan hyllyssäni. Lukupiirin Irlanti-teema ja blogini runokuukausi saivat minut vihdoin tarttumaan kirjaan vakain aikein, ja tuntui kuin olisin siirtynyt keskelle Irlannin kivisiä peltoja sitä lukiessani.

Uutinen Heaneyn kuolemasta viime syksynä hätkähdytti, sillä ajattelin hänen kirjoittavan vielä pitkään. Toinenkin nobelisti, minulle erityisen rakas Wislava Szymborska, kuoli myös viime vuonna. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon Heaneyn jälkeen, vuonna 1996. Maailma on kahta suurta runoilijaa köyhempi.

Ukkosvaloa on koottu Heaneyn runoteoksista 30 vuoden ajalta, 1966 - 1996. Runot on valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen. Juuri ennen Nobelin kirjallisuuspalkintoa Seamus Heaneyltä, silloin melko tuntemattomalta runoilijalta, ilmestyi suomeksi kokoelma nimellä Ojanpiennarten kuningas. Senkin on suomentanut Jyrki Vainonen. Vainonen oli minulle tuttu kasvo kirjallisuuden opinnoista, ja voitte kuvitella, miten hienolta tuntui, kun melkein tuttu oli yhtäkkiä kirjallisten tapahtumien keskipisteessä.

Ukkosvaloa-teoksen kansi viittaa hienosti kirjan aloitusrunoon, Luonnonlapsen kuolemaan (Death of a Naturalist), joka kertoo pojasta, joka kerää paksua ja lämmintä löllöä, sammakonkutua. Kun sammakot, mahtavat limakuninkaat, lopulta valtaavat pellava-altaan, poika juoksee luontoa karkuun.

Jo aloitusruno antaa lupauksen jostain vahvasta, yllättävästä ja syvästi koetusta. Tunnelma säilyy runosta runoon. Vaikka runojen kertojan ääni on subjektiivinen, se kurkottaa johonkin omaa kokemustaan suurempaan. Omat muistot, maatyöt, luonto ja historia sekoittuvat, eikä väkivaltaa voi ohittaa, kun on kyse Irlannin historiasta:
- -
Ukkosvaloa haljenneilla pölkyillä: suuria pisaroita,
kädenlämpöisiä ja enteestä uhkeita,
tummia roiskeita kirveenterän rautaan (s. 57)
- -

Heaneyn runoissa on väkivallan historian lisäksi myös kielen historiaa. Runoilija kokee kielen, elää sitä ja maistelee sitä pyörittämällä sanoja ja paikannimiä. Hän jopa näkee sen vaikkapa viikinkilaivan rangassa:          

Niin kuin viikinkimiekka 
upotettiin hautapaikan
kosteaan saveen, 
niin juuttui köli

penkan kylkeen,
laivan limisaumainen runko
oli rankainen klusiili 
niin kuin Dublin. (S. 41.)

Olen pienestä pitäen tuntenut pohjatonta kiinnostusta arkeologiaan. Kaikki näkemäni raunioiden kuvat saivat sydämeni pamppailemaan, myöhemmin oikeat rauniot (Pompeiji, Forum Romanum, Petra), kalliopiirrokset (Alta) tai pelkät muinaisten asumusten tai metsästyskuoppien painaumat maastossa saivat mielikuvitukseni lentoon. Näen välittömästi mielessäni satojen, tuhansien vuosien takaiset ihmiset, elämän. Olen jopa uneksinut omista luistani irtoavista luista, joissa tunsin elämän jatkuvan. Runoilija Seamus Heaney kirjoittaa tästä kaikesta, sillä hänkin on nähnyt Unia luista. Kun hän pitää kädessään luunpalaa ja lukee sen rosoista pintaa, olen hänen vierellään:
Laitumelta löytynyt
valkea luu:
kosketuksen rosoinen,
huokoinen kieli
- -

Heaneyn runot ovat miehisiä, mutta miehisyydessään herkkiä aistimaan, näkemään ja tuntemaan. Ne ovat yksinkertaisesti väkeviä - mustaa multaa ja ikuisia kiviä, luunpaloja, näkyjä ja muistojen viiltoja. Suomentajaa voi kiittää vahvan tunnelman välittämisestä. Runot eivät varmasti ole olleet helppoja kääntää, sillä niin paljon niissä on Irlannin kulttuuria, kieltä ja historiaa. Kokoelman lopussa on selityksiä runojen taustoista, mutta niitä ei ole liikaa. Vainosen kääntäminä Heaneyn runot jäävät soimaan sydänäänenä, tummana ja vahvana, ikiaikaisena lauluna:

Kun laulat laulusi silmät kiinni
niin kuin tapasi on, viisusi ovat kuin kylätie
jonka tunsimme muinoin viimeistä mutkaa myöten - 
tuo pensaiden rajaama sivutie, missä sääsket tanssivat, 
             missä saattoi seisoa, 
katsella ja kuunnella kunnes auto
tuli ja meni, ja huomata äkkiä olevansa
yksinäisempi kuin koskaan. Laula siis, 
laula itsesi sinne mistä kumpuaa kaikki laulu, 
 - - (S. 97.)

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja Jokken kirjanurkkauksen Nobelistit-haasteeseen. Kirja on luettu myös Tahaton lueskelija -blogissa.