Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä, 3. painos, 2005
Kuvittaja: Marjo Nygård-Niemistö
Kansi: Marjo Nygård-Niemistö
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Metsässä

Saniaisten lomaan
          vilistää metsähiiri, 
kirkassilmä, samettiturkki,
tullakseen esiin tässä. 
                       paperilla, runoelämässä. 

Kuononkärjestä kynänkärkeen 
                                     piirtyy taikapiiri.  

Tuula Korolainen sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2005 teoksellaan Kuono kohti tähteä. Muistan, että olin tuolloin ennen joulua kirjakaupassa, jossa tuore voittaja kertoi teoksestaan, ja sain häneltä omistuskirjoituksen puolivuotiaille tyttärilleni. Luin kirjaa heille ääneen, kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuutakin, uudestaan ja uudestaan.

Kuono kohti tähteä on hiirirunokokoelma. Korolainen on luonut hiirimaailman, joka näyttää ja tuntuu hiirimäiseltä - mutta myös hyvin inhimilliseltä iloineen ja suruineen. Mitään lässyttelyrunoutta kokoelma ei sisällä, vaan hiiret elävät arkeaan, johon liittyy kumppanin kaipausta, valtava lapsilauma, työtä ja kuolemaakin. Onpa mukana myös kulttuuria: hiirten elämänfilosofiaa, taiteita, uskomuksia ja perinteitä. Runokokoelma on monipuolinen ja syvällinen. Se ei aliarvoi lapsilukijoita ja on kiinnostava myös aikuiselle.

Korolainen on kirjoittanut teokseensa aimo annoksen intertekstuaalisuutta. Hän on nimittäin luonut kirjaan myös taiteilijahahmon (kirjailijan alter ego), runohiiren, joka kirjoittaa rantahiekkaan oman kokoelmansa nimeltään Rantariimini. Runoista voi löytää vaikutteita tosielämän runoilijoista. Moni jäi minulta vielä tunnistamatta, vaikka runot kuulostivat hyvin tutuilta, mutta löysin ainakin Leinoa, Koskenniemeä ja Hellaakoskea hiirimäisessä muodossa: Oi ruusukuono, päivieni elohiiri, jos jätät, sulkeutuu mun elon piiri.; Yksin oon, minä hiiri, ruohojen keskellä yksin.; Yhtä kotonaan on hiiri kissan suussa, kuin on hauki, joka laulaa puussa. (S. 40 - 42.)

Kuono kohti tähteä käy hauskaa keskustelua myös Kunnaksen klassikon, Tiitiäisen satupuun, kanssa. Tässä Haitulan laulu Kunnaksen kirjasta (Kirsi lienee Kunnas itse ja Tuomas ilmeisesti Tuomas Anhava):
             Veisaisinpa virsiä
                 jos muistuttaisin Kirsiä.
                Jos muistuttaisin Tuomasta
             Lakkaisin lauluja luomasta.

Tuula Korolainen antaa runohiiren pohtia omia esikuviaan. Immi Hellén ja Kirsi Kunnas pääsevät listoille:
            Jos muistuttaisin Immiä,
            niin tekisin riimiä timmiä,
            se sanoi, ja vaikka turskasta
            rutistaisin runoa hurskasta.

           Jos muistuttaisin Kirsiä,
           viruttaisin vitsistä virsiä
           ja munittaisin sanoja
           kuin tehotarhuri kanoja. (S. 45.)

Hauskat oivallukset ja hiiriperspektiivi naurattavat lukijaa, mutta eipä aikaakaan, kun lukijaa jo itkettää, sillä niin taitavasti runoilija on kietonut myös surua runoihin. Kokoelma etenee hiiren häistä syntymään, työhön ja kuolemaan, ja kirjaan muodostuu myös vuodenkierto keväästä talveen. Viimeisin runo Seitsemän hiiriveljestä muodostaa myös ympyrän - elämän kiertokulun, joka hiirten sukupolvissa kiertää aika huimaa vauhtia:
            Yksi jäi metsään, tapasi toisen,
            pikkuisen hiiren samanmoisen, 
            poikia saivat he seitsemän,
            eikä tarina näytä päättyvän...

Marjo Nygård-Niemistön kuvitus on hiirimäisen hentoa, oikeastaan siroa, mutta myös hauskaa. Kuvat on sijoiteltu kirjaan siten, että ne kehystävät runoja, leikittelevät tekstin asettelun kanssa ja lisäävät lukijan oivalluksia. Öinen kaupunki tai vene rannalla on kuvattu kuin taideteokset. Kokonaisuutena kirja on kaunis.

Kuono kohti tähteä on minulle rakas kirja, sillä se liittyy esikoistyttäriini ja heidän vauva-aikaansa. Vaikka moni muisto on hiukan sumuinen noilta ajoilta, niin tämän runokirjan lukeminen tuo minulle autuaan olon. Se tuntuu sisältävän koko elämän. 

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen.