Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?, 13. painos, 1997
Alkuteos: Vem ska tröstä knyttet?, 1960
Kuvittaja: Tove Jansson
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: 
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ainoita Janssonin kirjoja, joka on minulle tuttu jo lapsuudestani. Olen hankkinut kirjan omaankin hyllyyni ja lukenut sitä lapsilleni aika ajoin. Mikään suosikkikuvakirja siitä ei ole tullut, eivätkä lapset muistaneet edes, että olen sitä heille lukenut. Nyt kun muumien maailmaan on solahdettu oikein todenteolla, niin tätäkin luettiin heti pariin kertaan yhdessä. Ja nyt aivan erilaisella innolla.

Kirjan runomitta, jonka Kirsi Kunnas on hionut ihastuttavan rytmilliseksi, tuntuu suorastaan laulelulta. Runon lukeminen ei tunnu hankalalta tai teennäiseltä missään kohtaan, vaan loppusoinnut putoilevat luontevasti kohdilleen. Erikoista kirjassa on se, että teksti on painettu kaunokirjoituksella. Sivut ovat kokonaisuutena kaunista katseltavaa, sillä Tove Janssonin kuvat ovat Nyyti-kirjassa lumoavia. Kokonaisuus on oikeastaan täydellinen.

Sitä paitsi iltasatukirjaksi tämä on loistava teos, koska runomitta pakottaa lapset keskittymään ja toisaalta lähes hypnotisoi rauhoittumaan. Lisäksi kirjan kuvat ovat salaperäisiä,
iloisia ja raikkaita ja ne tukevat tarinaa, melkeinpä johdattavatkin sitä. Kirjan juoni on sopivan jännittävä, mutta loppu on kuitenkin onnellinen. Filosofista pohdintaa ja miettimistä on juuri sopivasti lapsille - lasta ei aliarvioida missään kohtaa, mutta ei myöskään aseteta liian suurten asioiden äärelle. Aikaisemmin lukemaani Janssonin kuvakirjaan, Vaaralliseen matkaan, verrattuna kokonaisuus on tasapainoisempi ja valoisampi.

Nyyti on pieni, yksinäinen ja pelokas poika, joka joutuu jättämään kotinsakin, koska on niin yksinäinen ja pelokas, ettei oikein uskalla ollakaan. Ovi jää selälleen ja valot palamaan, sillä pois on kiire. Vaikka Nyyti tapaa iloisia seurueita, hän on niin pelokas, ettei uskalla ruveta kenenkään juttusille. Hän päätyy matkallaan meren rannalle ja löytää upean näkinkengän, mutta siitäkään ei ole iloa:
                           Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
                           ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Nyyti löytää rannalta myös pullopostin, jonka on kirjoittanut joku toinen yksinäinen ja pelokas hahmo, Tuittu.
                              ...niin kauheasti pelkään mörön mörinää
                              kun hämärässä olen ihan ilman ystävää...
                              siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,
                              on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko...

Ja yhtäkkiä Nyyti ei olekaan pelokas eikä yksinäinen, vaan hän ottaa pelastaakseen Tuitun. Käydessään kohti seikkailua hän rohkaistuu tervehtimään vastaantulijoita ja uhmaamaan jopa mörköä. Synkät ja pelokkaat ilmeet väistyvät.

Tarinassa on aivan selviä opetuksia. Yksinäisyys on seurausta myös omasta käytöksestä. Jos aina vetäytyy syrjään ihmisistä tai pelkää liikaa, ei voi olettaa, että muut ottaisivat seuraansa. Yksinäisyyden ja pelon voi voittaa oikeastaan vain unohtamalla itsensä ja antautumalla seikkailuun.

Kirjassa on myös interaktiivinen tehtävä lapsille - jo 1960-luvulla! Lukijallle ikään kuin ojennetaan kirjepaperi, jolle he saavat kirjoittaa kirjeen Nyytiltä Tuitulle. Onkohan joku tähän tehtävään joskus innostunut? Kuviteltu kirje kyllä toimii...

Kuka lohduttaisi Nyytiä? on etulehden mukaan omistettu Tuulikille, Tove Janssonin elämänkumppanille, Tuulikki Pietilälle. Nyytissä ja Tuitussa voi tietysti halutessaan nähdä molemmat taiteilijat ja lopulta sen onnen, jonka saavuttaa, kun ei enää tarvitse olla yksin. Silloin ei pelotakaan niin paljon.

Kuka lohduttaisi Nyytiä? aloitti blogini runokuukauden. Ihana, ihana aloitus!