Samuel Beckett: Huomenna hän tulee

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (Godot'ta odottaessa). Kaksinäytöksinen tragikomedia, 1990
Alkuteos: En attendant Godot, 1949
Suomentajat: Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen (Suomennos perustuu Beckettin omaan englanninkielisieen käännökseen vuodelta 1954 ja 1964.)
Kustantaja: Love Kirjat
Sivuja: 128
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Estragon: Mitä minun pitää sanoa?
Vladimir: Sano, minä olen onnellinen.
Estragon: Minä olen onnellinen. 
Vladimir: Niin minäkin. 
Estragon: Niin minäkin. 
Vladimir: Me olemme onnellisia.
Estragon: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, nyt kun olemme onnellisia?(S. 77.)

Saint Patrick's dayn, Irlannin kansallispäivän (17.3.), kunniaksi pääsen bloggaamaan irlantilaisnobelisti Samuel Beckettin (1906 - 1989) tunnetuimman näytelmän, Huomenna hän tulee. Sitä on suomennettu myös nimellä Godot'ta odottaessa. Ja siitähän näytelmässä on kyse, odottamisesta. Ainakin luulen niin. Näytelmän luettuani en ole oikein varma enää mistään.

Irlantilaisklassikkokuukauttani on varjostanut kirjojen saatavuusongelma. Varsinkin näytelmäkirjailija-nobelistit Bernard Shaw ja nyt Beckett olivat hakusessa. Metsästin Huomenna hän tulee -näytelmää jonkin aikaa Tampereen kirjastoista ja olin luopua toivosta. Beckettistä alkoi tulla minulle suorastaan pakkomielle, sillä onhan kuitenkin kyse yhdestä maailman tunnetuimmasta näytelmästä - monen lähteen mukaan viime vuosisadan merkittävimmästä näytelmästä. Mutta Godot'n odottaminen kannatti. Lukuelämys oli hillitön. Eläköön, Samuel Beckett!

Huomenna hän tulee sai minut hyväntuuliseksi, vaikka se oli oikeastaan äärettömän surullinen. Suorastaan ahmin tekstiä. Beckett on kirjoittanut näytelmänsä muutaman kuukauden aikana, välityönä proosateostensa keskellä. Siitä välittyy pakoton, lennokas kirjoittamisen ilo. Näytelmä on täysin absurdi, eikä siinä ole järjen hiventäkään. Ja silti siinä on kaikki.

Päähenkilöitä on kaksi: Estragon ja Vladimir. He ovat olleet ystäviä iät ja ajat, ehkä. Ja he ovat odottaneet Godot'ta samassa paikassa jo eilen, ehkä. He ovat köyhiä, nälkäisiä ja kodittomia. Onni voisi olla jossain muualla, elämä on yksitoikkoista ja yhdentekevää. Tai sitten ei ole. Ennen pitkää näyttämölle astelee myös toinen parivaljakko: sadistinen Pozzo ja hänen talutusnuorassaan (kirjaimellisesti) surkea Lucky. Siinäpä vasta ihmissuhde!

Näytelmän dialogi poukkoilee sinne tänne ja koostuu yksinkertaisista virkkeistä. Teksti härnää lukijaa: juuri kun on pääsemässä jyvälle keskustelun suunnasta, se kääntyykin johonkin aivan uuteen aiheeseen. Aika kuluu, missä viipyy Godot, kuka hän on, miksi häntä odotetaan, ollaanko edes oikeassa paikassa. Jännite säilyy koko näytelmän ajan. Henkilöistä ei voi pitää, ja silti heihin kiintyy, tuntee myötätuntoa, odottaa Godot'ta heidän kanssaan. Onko ihmisen elämä tällaista: ikuista odottamista, ajan kuluttamista, absurdeja kohtaamisia, järjetöntä keskustelua? Eikö meillä pikemminkin ole tapana nähdä elämä jonkinlaisena tarinana, jossa tapahtumat seuraavat kauniissa kaaressa toisiaan. Entäpä jos kirjoittaisimme parin päivän tapahtumat ja keskustelut paperille? Kuinkahan kaunis tarina niistä syntyisi?

Odottaminen, jota näytelmässä tehdään, ei ikinä onnistuisi nykyihmisiltä. Suostuisiko kukaan seisomaan puun alla odottamassa jotakuta, ylipäätään odottamassa ketään tai mitään missään - ilman kännykkää? Estragonin sanoin: Me keksimme aina jotakin, mikä auttaa meitä tuntemaan, että ollaan olemassa, vai mitä Didi (s. 90)? Ja tästä voi johtaa kysymyksen, osaavatko ihmiset olla rauhassa onnellisia vai täytyykö ihmisen aina täyttää elämänsä jollakin uuden asian odottamisella. Vaikuttava näytelmä, todellakin.

Irlantilaisten kansallispäivänä on vielä kysyttävä, onko Beckettin mestariteoksella mitään tekemistä Irlannin kanssa? Ei ole suoranaisesti, mutta älyttömän monologinsa, tai kuten kirjassa sanotaan, ajattelunsa, lomassa Lucky-reppana hokee myös sanaa Connemara, Irlannin läntisen niemialueen nimeä. Samuel Beckett on taas yksi irlantilaiskirjailija, joka muutti kotimaastaan ja kirjoitti päätuotantonsa jossain muualla (kuten James Joyce, Oscar Wilde, Bram Stoker). Hän seurasi sukujuuriansa Ranskaan ja palasi sinne toisen maailmansodan aikana liittyäkseen Pariisissa Ranskan vastarintajoukkoihin ja joutui natsien vainoamaksi. Beckett kirjoitti Huomenna hän tulee -näytelmänsä alun perin ranskaksi ja pyrki mahdollisimman yksinkertaiseen kieleen. Myöhemmin hän itse käänsi näytelmän englanniksi. (Elämäkertatiedoissa lähteinäni ovat olleet Wikipedia ja näytelmän jälkisanat.)

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee nousi lukemieni irlantilaisklassikoiden kärkeen. Lainasin oitis kirjastosta myös Beckettin proosaa, jota on jonkin verran käännetty suomeksi. Lisään tällä teoksella kolmannen nobelistini Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Ja nyt taidan pukeutua vihreään Irlannin kunniaksi.

Hyvää kansallispäivää, Irlanti!