Alkuteos: Pygmalion, 1912
Suomentaja: Seppo Kolehmainen
Kustantaja: ?
Sivuja: 121 (sivut 3-12 puuttuvat)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Kuka muistaa kukkaistyttö Eliza Doolittlen My Fair Lady -elokuvasta? Säteilevä Audrey Hepburn on varmasti jäänyt mieleen tuosta vuonna 1964 valmistuneesta klassikkoelokuvasta. Sitä ennen musikaali pyöri menestyksekkäästi Broadwayllä, ja nykyisinkin sitä esitetään ympäri maailmaa. Kuinka moni tietää, että musikaalin taustalla on irlantilaisnobelisti Bernard Shaw'n näytelmä Pygmalion?
My Fair Lady -elokuva oli minulle tuttu (ajalta, jolloin tuijotin kaikki vanhat elokuvat televisiosta, koska juuri muutahan ei televisiosta silloin tullut), mutta kaikki muu olikin yllätystä. Kun rupesin kerämään irlantilaiskirjailijoita lukulistoilleni, löysin nobelistin vuodelta 1925, Bernard Shaw'n (1856 - 1950). Shaw on kirjoittanut yli 50 näytelmää, jotka ovat olleet aikoinaan kovinkin suosittuja, ja muutamia niistä on käännetty 1900-luvun alussa myös suomeksi. Suurin osa hänen tuotannostaan on painunut unohduksiin. Suosituimmaksi on osoittautunut Pygmalion, varmaankin musikaaliversionsa ansiosta. Tosin Pygmalionista tehtiin myös elokuva, ja sen käsikirjoituksen laati Shaw itse. Hän sai siitä vuoden 1938 parhaan elokuvakäsikirjoituksen Oscarin. Shaw onkin ainut kirjailija, joka on pokannut molemmat arvostetut palkinnot.
Pygmalion-nimi tulee Kreikan tarustosta, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu norsunluusta veistämäänsä naispatsaaseen, jonka Venus-jumalatar herättää hänelle henkiin. Shaw'n näytelmässä on sama idea: Fonetiikan professori Higgins luo Eliza Doolittlestä, köyhästä kukkaistytöstä, "herttuattaren", eli seurapiireihin kelpaavan hienostoneidon. Mutta onko luomuksessa henkeä?
Pygmalion löytyi kuin löytyikin Sampolan kirjaston näytelmähyllystä, vaikka olin jo luopunut toivosta sen löytämiseksi. Versio on näytelmäkäsikirjoitus ja todennäköisesti suomennettu jommankumman tamperelaisteatterin, Tampereen Työväen Teatterin tai Tamperen Teatterin tarpeisiin samalla, kun on hankittu näytelmän tekijänoikeudet. Kustantajaa ei mainita, ja käsikirjotuksesta on kadonnut 10 sivua. Suomennos on myös vanha, mutta ei kuitenkaan vanhentunut.
Aluksi näytelmän lukeminen tuntui kepeältä hömpötykseltä. Mikäs tästä oikein on tehnyt niin suositun, ihmettelin. Mitä säkenöivää tässä nyt on, että ihan nobelistitason näytelmäkö tällainen? Lisäksi monisteplarista puuttuivat juuri ne sivut, jossa Eliza astuu näyttämölle ja kohtaa professori Higginsin Covent Gardenissa. Mutta, mutta. Sitten tuli pari kohtausta, jotka naurattivat ääneen. Professori Higgins on lapsellisen itsekäs ja työlleen omistautunut tiedemies, sopivasti irti todellisuudesta. Ensin hänen ja hänen äitinsä suhteesta otetaan paljon irti. Ja sitten alkaa pinnan alta välittyä kaikenlaisia piikkejä.
Lopputulos on se, että rupesin arvostamaan tätä Shaw-nimistä nobelistia aivan tavattomasti. Tekstihän pakottaa pohtimaan luokkayhteiskunnan näkymättömiä lakeja. Oikea puhetapa, kauniit käytöstavat, ylelliset esineet, joilla menestys ilmaistaan, eivät vielä tuo onnea. Omaisuus vie vapauden, kahlitsee ajattelun ja tuo huolia. Kuinka tyhjiä ovatkaan yläluokan monimutkaiset pokkuroinnit ja sopivat "puheenaiheet"! Takaako koulutus myös sivistyksen - entäs sydämen sivistyksen? Voin kuvitella, että tällaiset pohdinnat ovat olleet 1900-luvun alun Britanniassa mullistavia, joten ne on ollut syytä kätkeä komedian näennäisen kepeään viittaan.
Näytelmän herkullisin hahmo on Elizan isä, roskakuski Alfred Doolittle, jonka elämä on vastuutonta ja yksinkertaista ja perustuu onnelliseen vapauteen ja kulmapubin houkutuksiin. Kunnes hän rikastuu, ja joutuu yhtäkkiä vastuuseen vähän kaikesta. Keskiluokan elämäntavan omaksuminen tekee hänelle kipeää - ja mitä sanailua siitä syntyykään!
Vähitellen Eliza herää uuteen asemaansa, joka on - niin, mikä? Hänet on koulutuettu puhumaan kauniisti ja sopivista aiheista, hän osaa käytöstavat ja on tottunut kauniisiin vaatteisiin ja seurapiireihin. Onko hänellä paluuta kukkaistytöksi, katuojaan? Vai voisiko hän mennä naimisiin? Näytelmä on lopulta varsin moderni kannanotto naisten puolesta. Mitä vaihtoehtoja 1900-luvun alun brittinaisilla oli itsensä elättämiseen? Työläisnaisten elämä oli kovaa, katunaisten elämästä puhumattakaan. Yläluokan naiset olivat täysin riippuvaisia hyvistä naimakaupoista, sillä heillä ei ollut edes työpaikan tuomaa vapautta. Shaw esittää näytelmänsä lopussa selvän ratkaisun naisten aseman parantamiseen. Mikään ei muutu niin kauan, kun miehet eivät arvosta naisten tekemää palvelustyötä, kun naiset jätetään työelämän ulkopuolelle, kun heitä ei pidetä tasa-arvoisina kumppaneina. Shaw'han on kuin Britannian Minna Canth - köyhien ja naisten asialla!
Kuittaan Pygmalionilla toisen nobelistin Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Nyt listallani ovat irlantilaiset Seamus Heaney ja Bernard Shaw.
Tämä pitäisi lukea, filmi on mainio, kuten bloggauskin.
VastaaPoistaKiitos, kiitos! Näytelmää piti vähän etsiä, mutta kannattihan se. Yllättävän purevaa tekstiä edelleenkin.
PoistaHienosti kuvaat Shaw:n ajatuksia naisen asemasta. Canthin lisäksi Shaw:n kritiikki toi mieleeni toisen suuren naisten ihmisyyden ymmärtäneen (osittain Shaw:n aikalaisen) eli Henrik Ibsenin. Olisi mielenkiintoista vertailla Pygmalionia ja Ibsenin Nukkekotia.
VastaaPoistaNo katoppas vaan. Googletin ja Shaw:sta mainittiinkin, että hän sai innoitusta juuri Ibseniltä. :)
PoistaTotta! Ibsen oli myös Minna Canthin innoittajia! Näillä kirjailijoillahan on paljon yhteistä. Ibsen ja Canth olivat vakavampia realisteja, Shaw'n Pygmalion on hersyvää komediaa, kunnes loppua kohti vakavoituu. Tarina muistutti myös Hella Wuolijoen (Juhani Tervaspään) Juurakon Huldaa. Taiteen avulla on tosiaan vaikutettu mielipiteisiin.
PoistaHei Elina, tämä oli huippupostaus! Upeaa, että teit tuollaisen etsintätyön Pygmalionin eteen. Olen itse joskus lukenut osia monistettuna hamassa nuoruudessa ja silloin mieleeni jäi tuo murteen opettelu. T'ästä puhetavan omaksumisesta minulla on myös hämäriä mielikuvia elokuvasta, mutta en muista tarkemmin. Hienoa, että klassikko edelleen lopulta kantaa.
VastaaPoistaKiitos, Kirjanainen! Näytelmän sanailu on nasevaa, ja varmasti englanniksi vielä kutkuttavampaa. Wikipediassa luin, että Shaw ei meinannut löytää näyttelijää, joka olisi suostunut Elizaksi, siis kiroilemaan näyttämöllä alaluokan tyyliin... Haluaisin taas nähdä elokuvan, josta myös muistan juuri sen kielen opettelun. Yhteiskunnallisuus meni silloin täysin ohi.
PoistaTämähän oli oikea sivistyspläjäys. :) Hieno teksti, ja enpä tiennytkään elokuvan pohjautuvan Nobelistin näytelmään. Nythän sitä tuleekin katsottua seuraavan kerran aivan uusin silmin.
VastaaPoistaMinulla ei Nobel-saldo olekaan vielä karttunut klassikkokuukauden aikana. Totesin juuri tänään itsekseni, että vaikka aikomuksena oli etukäteen lukea useampikin klassikko-nobelkirja, saldo taitaa jäädä yhteen. Muut kirjat veivät nobelisteista voiton tässä kuussa, mutta ehtiihän noita. :)
Kiitos kannustuksesta! :) Irkkunobelisteja olikin aika monta, joten näitä nyt riittää. Vielä pari on luvassa.
PoistaNobelistit eivät aina ole mitään helppoa luettavaa. Heaneyn runot ja nyt nämä Yeatsin runot, joita luen, vaativat energiaa. Yleensä vaiva kyllä palkitaan. Hyvä, että joku nobelisti on tarttunut haaviisi klassikkokuukautesi aikana - jään odottamaan arviotasi.
Etsit hienoja tekstejä luettavaksesi! Opin taas jotakin uutta, kiitos :)
VastaaPoistaIrkkuklassikot ovat olleet mukavaa luettavaa. Paljon olen minäkin oppinut, kun olen tekijöitä googletellut.
PoistaNyt pitää myöntää, että tässä tuli minulle ihan valtavasti uutta asiaa. Ja ajattele, en ole aivan varma, olenko edes koskaan katsonut My Fair Ladya alusta loppuun - nyt hävettää! :) Olen muuten joskus ajatellut, että pitäisi pitää elokuvapäiväkirjaa ihan samaan tapaan kuin sitä kirjaa ylös kaiken lukemansa. Olen ainakin itse niin pätevä unohtamaan asioita, etten pystyisi listaamaan mitä kaikkia klassikkoelokuvia olen nähnyt ja mitä en. Tai mitä elokuvia olen ylipäänsä katsonut.
VastaaPoistaPygmalionkin alkoi kiinnostaa, ja ihanaa että löysit näytelmän luettavaksesi - Sampolaan voi aina luottaa! <3
Sampola on hyvä kirjasto, ja siellä tämä komedia varmaan nököttää hyllyssä!
PoistaMuistan hämärästi My Fair Ladyn, mutta mielestäni sen loppu oli erilainen kuin alkuperäisnäytelmän. Pidin tässä siitäkin, ettei se ollut liian helppo. Elokuvapäiväkirja olisi tarpeen, tosin minulla se nykyisin koostuu lähinnä lastenelokuvista, kuten suloisesta Onnellista ja Annelista. Lapsena nähdyt klassikot haluaisin nähdä uudestaan.