Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: oma ostos




Tämä voisi olla aina näin. Hän haluaisi olla tässä aina. Tuntea miehen vartalon lämmön vatsaansa ja rintojaan vasten. Katsella kuinka silmät värisevät suljettujen luomien takana. Hän liu'uttaa kättään pitkin Onnin rintakehää, vatsaa, jalkoja. Hän toistaa hiljaa kirjeistä ulkoaoppimiaan sanoja ja tuntee pumpulikankaan läpi rintalihaksen kaaren, navan painauman, etumuksen kohouman. (S. 142.)

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on neljän elämän risteys. Risteyksessä kohtaavat kolme naista ja yksi mies. Sinne kulkeutuvat suvun matriarkka, kätilö Maria, hänen tyttärensä, valokuvaaja Lahja sekä Lahjan miniä, Kaarina. Neljäs risteykseen saapuja on Lahjan aviopuoliso, Onni. Näyttämönä on kolmen sukupolven Suomi, joka taustalla elää historiaansa, ensin vaurastuu ja rakentaa, sitten sotii ja menettää, mutta lopulta rakentaa uudelleen ja taas vaurastuu. Kuva tarkentuu Kuusamoon, pohjoiseen rajapitäjään, jossa on pienen paikkakunnan käyttäytymisnormit. Siellä rakennetaan, sieltä joudutaan evakkoon, sinne palataan ja paetaan.

Neljäntienristeyksen rakenne on vaikuttava ja onnistunut. Oman tarinansa, omasta kertojanäkökulmastaan kerrottuna, saavat kaikki neljä risteyksessä kohtaajaa. He kulkevat kukin omia teitään, rakentavat reittejä, jotka etenevät kohtauksesta toiseen, ja lukija seuraa jokaista kulkijaa vuorollaan. Vähitellen kohtauksista punoutuu (tie)verkko, jossa tapahtumat, tunteet ja halut risteävät. Yksi haluaa lapsen, jonka pitää lähellään, toinen haluaa miehen lähelleen, kolmas haluaa jotain omaa, neljäs haluaa olla jotain muuta kuin mitä on. Jokainen valinta, jokainen teko on lopulta perusteltu - ihmisen on kuljettava omat tiensä loppuun.

Rakenne tekee kirjasta poikkeuksellisen kiehtovan. Kinnusen esikoisteos oli huhtikuun lukupiirikirjana ja lukupiirikirjaksi se olikin erinomainen. Kaikki pitivät kirjasta, ja yhdessä ihmettelimme, miten onnistunut teos voi syntyä heti ensi yrittämällä. Lukupiirikeskustelun myötä teoksen pienetkin yksityiskohdat ymmärrettiin paremmin, tarinat ja kohtaukset täydentyivät - lukuelämyksestä tuli hieno.

Kirjan ensimmäinen tarina on pitäjänkätilö Marian elämäntarina 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin. Maria saapuu Kuusamoon paikkakunnan ensimmäiseksi kätilöksi. Siihen asti synnytykset on hoidettu paarmuskojen avustuksella, mutta nyt kylään saadaan kouluja käynyt nainen, joka epäilyksistä huolimatta lunastaa paikkansa ja jonka apua todellakin tarvitaan joka talossa ja torpassa. Marian tarina on vahvan naisen kasvutarina. Mariasta kasvaa kirjan sankaritar, feministi patriarkaalisen yhteisön paineista huolimatta. Hänellä on rohkeutta piutpaut välittää kyläläisten puheista ja julkeaapa hän haukkua talojen isännätkin, jotka kyntävät vaimojaan kuin peltoa. Marian tarinaan liittyvät kirjan jylhimmät kuvat, joita ei saa mielestään: hurja synnytys, pyöränhakumatka, lättyjenpaisto.

Ei ole sattumaa, että juuri kätilö on romaanihenkilönä pohjoiseen sijoittuvissa teoksissa. Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan päähenkilö on kätilö, samoin kuin Katja Ketun Kätilön päähenkilö. Kätilöt olivat useilla paikkakunnilla ensimmäisiä koulutettuja naisia, jotka pääsivät liikkumaan vapaasti naimattominakin. Heitä tarvittiin joka talossa, joten heidän kauttaan päästään kurkistamaan kurjimpaankin murjuun, jossa synnyttäjät taistelevat omasta ja lapsensa hengestä. Kätilöitä kunnioitettiin, ja he ansaitsivat omaa rahaa, jolla saattoivat rakentaa omaa elämäänsä. Eräs lukupiiriläinen ymmärsi myös ammatin dramaattisuuden: kätilön kautta päästään heti elämän ja kuoleman kysymyksiin kiinni.

Marian vahvasta persoonasta huolimatta hänen tyttärensä Lahja nousee kirjan päähenkilöksi, sillä Lahjan tarina kerrotaan syntymästä kuolemaan. Lahja ilmoittaa kuitenkin äidilleen: En minä osaa olla niin kuin sinä. En minä tee tätä kaikkea yksin. (S. 53.) Tähän repliikkiin kiteytyy Lahjan koko elämän traagisuus. Jonkin yhteyden hänkin kuitenkin saa: Hän puhuu lapselle pienin varovaisin tunnustelevin sanoin, aivan kuin ääni saattaisi rikkoa hennon yhteyden. Äänessä kuuluu säröä:  - Sinun isäsi äiti tässä. Tervetuloa tähän taloon. Minä olen sinun mummu. (S. 212 - 213.)

Vasta kolmannen sukupolven nainen, Kaarina, tuntuu tavoittavan edellisten sukupolvien haaveet, mutta omat ristinsä saa hänkin osakseen. Anopin silmien alla asumista on harvoin kuvattu näin raastavasti ja lopulta myös kauniisti. Aviopuolisoiden varastetut onnenhetket valokuvaamon pimiössä tai oman perheen kesken mökillä on kuvattu herkkyydellä, joka suorastaan soi. Ylipäätään Kinnusen kyky nähdä naiset, heidän työnsä ja arkensa, halunsa ja toiveensa, on hämmästyttävän tarkkaa. Lukupiiriläiset löysivät Kinnusen tekstistä kauneuden lisäksi myös huumoria: Niin helppoa olisi olla sanomatta mitään. Niin helppoa olla välittämättä ja odottaa vain, että anoppi joku päivä lopettaisi. Että jokin kaunis aamu toisesta päästä taloa löytyisi kylmennyt vainaja ja talossa asuisivat enää vain hän ja Johannes ja lapset. Että olisi alati kesä ja kanervat kukkisivat ja tuuli heiluttaisi oman äidin kutomia verhoja ja kantaisi sisään havun tuoksua. Televisiossa pöllö iski silmää. (S. 223.)

Kun Onnin tarina alkoi, mietin, olisiko tätä enää tarvittu. Kirjailija kertoi niin vahvasti kolmen sukupolven naisten tarinat ja niiden ohessa myös Onnin tarinaa. Mutta Onni lunasti oman tiensä. Hänen lempeytensä ja tapansa olla lastensa kanssa, rakentamisen rytmi, intohimonsa... Hänen tarinansa nousi hänen vaimonsa tarinan rinnalle, täydensi sen ja kohosi vielä draamalliseen huippuun, jossa muutama salaisuuskin selittyi. Elämän kauneus ja sen mahdottomuus jäivät elämään.

Tampereen kirjamessujen messuraportissa kerroin Tommi Kinnusen haastattelusta, jota pääsin seuraamaan. Kirjailija kertoi kirjansa uskomattoman nopeasta tiestä julkisuuteen, mutta myös siitä onnesta, että hänestä oli tullut isä. Kinnunen kertoi, että hän halusi kirjassaan kuvata miehen vauvakuumetta, jota kirjallisuudessa ei juuri ole käsitelty. Onni saikin lempeän ja lapsirakkaan miehen osan, ja Onnin kädentaidot ovat peräisin kirjailijan omista rakennustaidoista.

Neljäntienristeyksessä näkyy mielestäni vahvasti kirjailijan aiempi harrastus- ja kirjoittajatausta. Hän nimittäin kertoi, että on aiemmin kirjoittanut tekstejä teatterille. Esikoisteoksen kohtaukset ovat niin vahoja, että niitä on vaikea saada pois mielestään. Ne ovat taiten kirjoitettuja ja syvästi koskettavia. Kirjailija kertoi keränneensä kohtauksia ja tarinoita sukunsa tarinoista, niistä, joita kerrotaan sunnuntaipäivällisillä, kuten tarinat hänen kätilö-isoäitinsä kokemuksista ja pyöränhakumatkasta. Mutta lisäksi hän halusi kertoa myös sellaisia tarinoita, jotka jätetään sunnuntaipäivällisillä kertomatta.

Kirjasta paistaa juuri tuo kirjailijan halu kertoa tarinoita. Sen lukeminen on silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun. Teksti on aitoa, vilpitöntä, ymmärtävää kerrontaa, kieleltään konstailematonta ja hallittua. Siitä puuttuu kaikki laskelmointi ja teennäisyys. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan.

Neljäntienristeys on luettu useissa blogeissa ja sitä on kehuttu paljon. Kirja on kaiken kiitoksensa ansainnut ja toivottavasti saa sitä paljon lisää. Näistä on hyvä aloittaa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Kirjojen keskellä, La petite lectrice, Luettua, Kirjanainen, Luen ja kirjoitan, Lukuisa, Kirjan jos toisenkin, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä ja Järjellä ja tunteella.