Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta, 2014
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Mistä sain kirjan: oma ostos

Annan kylmän kivuta hihansuista kohti sydäntä. Nojaan männynrunkoon, jonka sisällä elämä tuikuttaa. Puu on kova. Vaarojen laella mäntyjen lustot ovat hiuksenohuita, niukkoja todisteita hädin tuskin läpäistyistä vuosista. (S. 192.)

Anni Kytömäen Kultarinta oli minulle kesän vaikuttavin kirja. Luin sen kesäkuussa, kun luonto oli vihreimmillään ja linnut huusivat yötä päivää. Luin sen mökillä, kun joutsenet lensivät järvenselällä ja töräyttelivät haikeasti ja kun kylmän alkukesän hyiset aallot jyrisivät rantaan. Ensimmäisen 150 sivun jälkeen surin sitä, että kirjaa oli jäljellä enää 500 sivua. Aloin säästellä sitä. Kirjan verkkainen, mutta tasaisen vetävä ja selkeä kerronta teki kunniaa ajalle. Olisin halunnut kirjan jatkuvan ikuisesti, koska sen kautta luonto tuli ympärille, linnut ja kasvit saivat nimiä, ympäröivästä metsästä tuli puita.

Kultarinta on isän ja tyttären tarina. On Erik, jota ulkopuoliset voimat, kuten vahva isä ja taistelija rakastettu, ohjaavat. Metsästä tulee hänelle pakopaikka, joka tasoittaa ympäristön odotukset ja rakkauden mahdottomuuden ja antaa miehen olla herkkä ja haavoittuva oma itsensä. On Malla, väärässä paikassa ja kuitenkin varmana omasta vaistostaan. Hänkin pakenee metsään. Historia määrää julmasti isän ja tyttären kohtalon, mutta metsä ei jätä heitä, eikä katoa heistä. Kultarinnan tarina, tarina isän ja tyttären tarinoitten ympärillä, on taiten kerrottu ja pakahduttavan hieno. Kun metsä on karhu ja karhu on metsä, ollaan muinaissuomalaisen uskon ja kansanperinteen alkujuurilla:  - Tyttö ja kontionpoika hautasivat taljan kylän suurimman männyn juurelle, kuten tapa oli. Kallon he ripustivat männyn latvaan. Sieltä kontio näkisi taivaan ja vedet ja pystyisi kapuamaan tähtiin, joiden luota hän oli kotoisin. (S. 343.)

Olin keväällä Tampereen kirjamessuilla, jossa toimittaja Matti Kuusela haastatteli Anni Kytömäkeä. Kuusela liikuttui melkein sanattomaksi kertoessaan kirjasta ja sen luontokuvauksesta. Ihmettelin silloin, miten mies voi olla noin syvästi vaikuttunut. En ihmettele enää. Toimittaja sijoitti kirjan suomalaisen kirjallisuuden perinteeseen, kirjaksi, jota ei vielä ollut kirjoitettu, mutta jollaista oli odotettu. Olen täysin samaa mieltä, sillä kirja solahtaa kirjallisuudenhistoriaan omalle paikalleen.

Kytömäen luontokuvaus on vertaansa vailla nykykirjallisuudessa, mutta samalla se on hyvin tuttua. Luontokuvaustahan on pidetty suomalaisen kirjallisuuden erityispiirteenä. Nykykirjallisuudessa se on kuitenkin siirtynyt taustalle, sillä romaanit sijoittuvat kaupunkiin ja yhä useammin jopa ulkomaille. Tämä kertoo tietenkin kaupungistumisesta ja kansainvälistymisestä, mutta entäs ne suomalaisten juuret? Eikö niistä irtoa enää mitään kerrottavaa? Kytömäki osoittaa, että kyllä irtoaa. Kirjan jokainen sivu sisältää viittauksia luontoon, huomaa kasvin tai eläimen, kuulee linnut, aistii vuodenajat kaikin tavoin. On elähdyttävää ja onnellistavaa lukea tällaista, nykyaikaista, mutta luontoa kunnioittavaa kirjaa vuonna 2014. Jos ihmiset lukisivat tämän kirjan, luonto tulisi lähemmäksi ja sen suojelu tulisi sydämen asiaksi.

Olen blogiaikanani paikkaillut klassikkoaukkojani ja kotimaisista klassikoista tulee heti mieleen monta teosta, jotka sijoittuvat Kultarinnan kanssa samalle jatkumolle. Joel Lehtosen Putkinotkossa asutaan luonnon keskellä - luonto tunkeutuu siellä tupaan asti, koska talon hirsien uusiminen on pahasti kesken, aurinko ja kuu paistavat sisälle ja kettu  makoilee pankolla. Muttisen omenatarhankin luonto nielaisee sisäänsä. Kultarinnassa on paljon huomioita siitä, kuinka luonto valtaa tilansa takaisin ja hävittää asumisen jäljet. Tove Janssonin Kesäkirjassa on Kultarinnan kaltainen ote luontoon. Siinäkin nimetään puut ja eläimet. Eletään saaressa säiden armoilla, kuunnellaan ja katsellaan alleja. Kultarinnan alku puolestaan muistutti minua Benedict Zilliacuksen Kertomuksesta kadonneesta saaresta. Herkkävireisesti kerrotut ihmissuhteet ja nuoren miehen kasvutarina sekä luontohavainnot yhdistävät kirjoja. Jotain hyvin rauhoittavaa on molempien kirjojen kerronnassa.

Messuilla kirjailija kertoi kirjansa syntyprosessista. Hänen oli ensin pitänyt kirjoittaa satu sadunkirjoituskurssille. Sadun piti olla seitsemänsivuinen, mutta siitä tulikin 644-sivuinen. Tarinoita ja historiaa kirjailija oli kuullut isoäidiltään, isän ja tyttären metsässä liikkumisen esikuvana oli kirjailijan veljen ja tämän tyttären metsäretket. Sadunhohtoa Kultarintaan on jäänyt aimo annos, ja sekin vain lisää kirjan lumoa. Lopulta ihmistäkään ei voi erottaa luonnosta, siellä on hänenkin paikkansa. 

Kultarinta oli lukupiirikirja, joka oli kaikkien lukupiiriläisten mieleen. Kirjan tarinaa ja kieltä kehuttiin. Historiasta syntyi paljon keskustelua ja kirjan juonenkäänteitä kiiteltiin. Kirja oli pitänyt otteessaan. Yhden piiriläisen mielestä kirjan olisi kuitenkin voinut jakaa kahteen osaan, isän tarinaan ja tyttären tarinaan, mutta muille kirja oli sopiva juuri näin. Esikoiskirjaksi kirja on ihmeellisen valmis. Se on lukunautinto kannesta kanteen - ja sellaista lukupiiriläinen osaa arvostaa. Myös blogeissa Kultarinnasta on pääosin lumouduttu. Arvioista on lista Poplaarissa, johon Pekka on niitä kerännyt, sillä hän sattuu olemaan kirjailijan ylpeä veli.

Kirjalla oli tällainenkin vaikutus: Vein lapset metsään. Ensin etsimme joutsenen pesää, mutta kun sitä ei rantaruovikosta löytynyt, kävi niin kuin meille käy. Mukavuudenhaluisin kääntyi 10 minuutin päästä takaisin mökille, seuraava jaksoi tutkia muutaman käävän ja sammalen, sinnikkäimmän kanssa tiirailtiin töyhtötiaisia ja kuunneltiin pajulintuja. Suurimmat luontoelämykset lapsilleni järjesti kuitenkin isäni, joka vei lapset verkoille ja jonka kanssa he näkivät joutsenperheen ja löysivät kurjen pesän. Loppukesän lapset sukeltelivat pikkukalojen perässä. Vaikka uutiset kertovat luonnon saastumisesta ja maapallon tulevaisuus näyttää erittäin huonolta, vielä ei ole liian myöhäistä. Näin ainakin haluan ajatella. Vielä ollaan tilanteessa, jossa luontoa ei tarvitse etsiä, mutta se pitäisi kyllä kiireesti huomata - ihmisen pitää avata aistinsa.