Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä, joka kerran oli, 2001
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 149
Kansi:?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Huomenna nostetaan rysästä ensimmäiset hauet. Mietin, miten hyvältä kalakeitto maistuisi. Ja voissa paistetut ahvenet. Minulle tuli hyvä mieli. Äiti oli monta viikkoa laittanut läskikastiketta ja kuoriperunoita, tai perunakeittoa, jossa oli höystönä siannahkaa, tai suolamuikkulaatikkoa. (S 33 - 34.)

Keijo Korhosen (s.1934) nimi oli minulle ennestään tuttu politiikasta. Muistan hänet erityisesti kainuulaisena, kapinallisena presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaaleista, jossa hän veti täysin omaa linjaansa. Hän on ollut myös ulkoasiainministerinä 1970-luvulla ja työskennellyt ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerinä. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui hänen kaunokirjallinen teoksensa, Poika, ennakkoluulot nousivat pintaan. Pelkäsin, että kirja olisi poliittisesti värittynyttä itsetehostusta. Mutta kirja olikin jotain ihan muuta.

Poika on muistelmateos jatkosodan ajan kotirintamalta. Se sijoittuu pieneen kainuulaiskylään, Melalahteen. Vaikka Suomi käy sotaa, pojan elämä on turvallista. On ihailtavaa, miten ihmiset elävät arkeaan ja huolehtivat lapsistaan ja toisistaan, vaikka eletään sota-aikaa. Naapurin poikia ja sukulaismiehiä kuolee tai haavoittuu rintamalla, evakot asutetaan mukisematta ja elämä jatkuu.

Muistelijana on poika, joka kasvaa kirjan kuluessa kuusivuotiaasta 11-vuotiaaksi. Hänen turvallinen elämänsä koostuu siitä, että hänen perheensä on turvallinen ja kyläyhteisö on tiivis. Pojan isä on maanviljelijä, joka on liian vanha rintamalle. Hän täyttää kirjassa 50 vuotta vähän sen jälkeen, kun perheen nuorin poika syntyy. Isällä on kyläläisten silmissä arvostettu maine suojeluskunnan kyläpäällikkönä. (Tosin kylän komministit kutsuvat häntä lahtariksi, mutta isä ei heitä tervehdikään.) Perheen äiti on opettaja, joka työpäivänsä jälkeen hoitaa lapset ja taloustyöt. Ei ihme, että hän tuntuu välillä väsyvän.

Poika on ennen kaikkea aitoa ajankuvaa. Kaikki maalaistalon työt heinänteosta puintiin kuvataan. Pihlajanmarjatkin kerätään talteen ja myydään, valtiolle tehdään kaksimetristä paperipuuta ja koivupilkkeitä. Lapset ovat mukana kaikessa työnteossa ja heidät kasvatetaan hyviksi työmiehiksi.

Ruoka on sota-ajan muistoissa keskeinen asia. Jatkosodan aikana nähtiin nälkää ja elintarvikkeet olivat kortilla. Ruoka on jokapäiväinen huolenaihe myös tässä perheessä, vaikka perhe on tukevasti keskiluokkainen. Poika kuvaa ruokamuistonsa tarkasti, kertoo teurastukset ja kalastukset ja muistelee, kuinka metsästi rihmoilla lintuja ruuaksi. Isän ja pojan lämpimät suhteet paljastuvat tästä kertomuksesta: Yhtenä aamuna minä sain rihmasta haapanan. Se tuntui kummalta mutta ajattelin että haapana oli mennyt pöljyyksissään kävelemään metsään. Minä lokkasin sen ja huomasin että siinä oli haulin reikiä. Kysyin siitä isältä. Isä näytti muikealta mutta ei sanonut mitään. Sitä näytästi naurattavan. (S. 60.)

Kirja on rakenteeltaan kronologinen muistelmateos. Se hyppelee muistosta toiseen ja kertoo ne mukavilla kainuulaisilla murresanoilla höystettynä. Kaunokirjallisesti kieli ei säväytä, mutta toisaalta lyhyistä päälausevirkkeistä välittyy lapsen näkökulma. Muistot ovat lämpimiä.

Lukupiirikirjana teos keräsi sympatiaa. Se toimi kuten pitikin, eli herätti muistelemaan lukupiiriläisten omien sukujen tarinoita sota-ajoilta. Koska kokoonnuimme yli satavuotiaalla Rajaportin saunalla, ilmassa oli menneitten aikojen höyryjä. Tunnelmaa siivittivät Pispalan Pulterissa nautitut perinteiset suomalaiset ruuat, muun muassa maksakastike ja härän kuve. Eläimiä ei kuitenkaan itse tarvinnut lahdata. Niin on elämä helppoa nykyään.


Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.