Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 265
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat. (S. 95.)

Salla Simukan Punainen kuin veri on vetävää kerrontaa ja sähäkkää luonnetta. Teos on onnistunut paketti junan lailla etenevää trilleriä, josta ei voi olla pitämättä.

Simukka on luonut päähenkilön, joka tulee lukijaa lähelle. Hänessä on kaikkea sopivasti: Hän on itsenäinen mutta haavoittuva. Hän on rohkea mutta pelkää. Hän on älykäs mutta tuntee. Hän on Lumikki, joka on laatinut itselleen tarkat säännöt. Mutta Lumikki tulee puraisseeksi myrkytettyä omenaa, kun hän säännöistään huolimatta päästää kuin päästäkin ihmisen liian lähelle ja sinkoutuu mukaan hyytävään rikosvyyhtiin.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa kolmiosaisesta Lumikki-sarjasta. Sarjan ulkoasu on huolella tehty, tyylikäs. Mutta tässä ei todellakaan päde sanonta "moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä". Sisältö ei ole missään kohtaa silkkoa, vaan se on tiukkaa trilleriä ensi sivuilta lähtien. Meno on jännittävää ja juoni on taiten rakennettu.Tylsää hetkeä ei ole.

Kaiken lisäksi Simukan kielenkäyttö on oivaltavaa ja taidokasta. Kaunokirjalliset, suorastaan runolliset jaksot, lomittuvat luontevasti tehokkaaseen juonenpunontaan. Täytyy vielä erikseen kehua dialogin sujuvuutta ja luontevuutta, sillä mikään kohta ei töksähtänyt tai tuntunut teennäiseltä, kuten nuortenkirjoissa joskus tuntuu.

Tamperelaista lukijaa hykerryttivät tutut maisemat ja paikat. Palomäentie, Pyynikki, Ilmaisutaidon lukio, Sorsapuisto - kaikki olivat paikoillaan. Talvinen Tampere hengittää Lumikin tahtiin ja pakkanen tuntuu luissa ja ytimissä.

Pakkanen ja lumi, Lumikki... Kirjan intertekstuaalisuus kiehtoi vielä enemmän kuin tutut maisemat. Viittaukset Lumikki-satuun toimivat saumattomasti. Niistä saadaan irti sekä huumoria että kauhua. Tuhkimokin vilahtaa kuvioissa naamiaistanssiaisten huippuhetkellä. Kauhunhetket muistuttivat myös Edgar Allan Poen loistavasta kauhunovellista Punaisen kuoleman naamio.

On vielä pakko palata henkilökuvauksen onnistumiseen. Henkilöt nimittäin kehittyvät. He muuttuvat. He oivaltavat jotain, ylittävät itsensä ja kasvavat. Tässä on onnistuneen nuortenromaanin ydin.

Eihän tätä kirjaa voi kuin kehua. Sivut kääntyilevät kuin itsestään ja jännitys säilyy alusta loppuun. Maltan tuskin odottaa, että saan seuraavat osat käsiini. Kirjan lopussa oli nimittäin vielä mukavia koukkuja, jotka lupaavat jännitystä myös jatko-osiin.


Simukan Lumikki-trilogiaa on kiitelty useissa blogeissa, eikä suotta. Kurkkaa esimerkiksi nämä kirjablogit: Mari A:n kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Järjellä ja tunteella, Nenä kirjassa, Hulluna kirjoihin, Olipa kerran kirjablogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Osallistun kirjalla Suomen pakolaisavun lukuhaasteeseen, jolla kerätään rahaa aapisten ostamiseen Afrikan pakolaisille. Lisäksi kuittaan toisen suorituksen Oksan hyllyltä - blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.