Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen, 2014
Kustantaja: Like
Kansi:?
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: oma ostos





Mä olin kaheksantoista vuotta, neljä kuukautta ja ykstoista päivää määräaikasella eläkkeellä ja se oli kauhean stressaavaa aikaa (s 26).

Rosa Liksomin Väliaikainen on silkkaa lukemisen iloa, vaikka Liksomin aiheet eivät ole kepeitä tai yhdentekeviä, vaan oikeastaan melko rujoja tarinoita syrjäytyneistä ja yksinäisistä ihmisistä. Salaisuus on ehkä siinä, että Liksonin käsissä "elo ihmisen huolineen ja murheineen" asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa - noin niin kuin universumin mittakaavassa mitattuna.

Liksomin tekstit eivät selittele, eivätkä taivastele, ne vain kertovat, että näinkin voi elämään asennoitua, näinkin voi saavuttaa onnen muruja. Kaikkien sukujen elämästä ei kirjoiteta Täällä Pohjantähden alla -romaaneja, mutta voipahan kirjoittaa sivun mittaisen tarinan vaikkapa suvun erilaisista lapsenhankintatavoista.

Tällaisena Liksom on minulle tuttu jo 1980-luvun lopulta, ja oli nautinto lukea pitkästä aikaa hänen vinoa tarinointiaan. Liksomin lyhytproosan rinnalle osaan nimetä vain Petri Tammisen Elämiä- teoksen, joka yltää lähellekään samaan (ihmis)lajituntemukseen. Uutuudellaan Liksom päivittää suomalaiset  2010-luvulle ja lisää muutaman nykyfaabelin ryydittämään kokonaisuutta.

Ei kannata kuitenkaan epäillä, ettenkö olisi pitänyt Liksomin Finlandia-voittajasta, Hytti nro 6:sta, jonka tunnelman pystyn edelleenkin loihtimaan mieleeni. Se jätti vahvan lukumuiston, enkä koskaan unohda sen loppua, jossa etsittiin kalliopiirroksia. Kirjasta tuli yksi 2000-luvun parhaista lukuelämyksistäni. Liksomin sanataituruus ja rytmitaju ovat vertaansa vailla.

Väliaikaisen alkupuoli on otsikoitu Muu maailma, ja se sisältää eteläsuomalaisten ihmisten elämänkuvioita, On leipäjonot, huostaan annetut lapset, parkkipaikalla alkunsa saava onnellinen uusperhejatkumo. Kaspar hauser -otsikon alla tarinat lyhenevät ja villiintyvät entisestään. Mutta sitten sokerina pohjalla päästään Pohjoiseen. Teoksen viimeinen osa on sittenkin se kaikista hulluin:
Ennen molin työhullu. Tehin maatöitä yötä päivää, puskin etheenpäin ko Kurtikan Väinön sonkko. En osanu aatela mithään muutako, että täysi höyry pääle ja turpheesta kiini, mutta sitteko mie täytin kaheksakymmetäviis, tuli toppi. (S. 134.)

Pohjoinen esittelee muun muassa rakastettavan peräkammarin pojan, ammatinvaihtoa harkitsevan salakaatajan, tädin kasvattaman knapsun, vahingossa valitun kansanedustajan ja juurilleen palaavan mepin. Meitä on niin moneksi.

Liksomin tarinoissa on vakaasti sellainen tuntu, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia elämä. Meänkielen rytmi on piste i:n päälle: Miehän olen yksikielinen ihminen. Soon meänkieli minun äitinkieli. Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksviikkonen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. (S. 113.)

Väliaikainen oli lukupiirikirja, joka kirvoitti sekä naurua että vakavaa keskustelua. Koska suurin osa lukupiiriläisistä on kotoisin pieniltä paikkakunnilta ja pohjoisesta (kukhaan ei kuitenkhaan kairoilta asti), tarinat tuntuivat pelottavankin tutuilta. Kuten kuvasta näkyy, luin kirjaa automatkalla, kun auton nokka osoitti kohti etelää. Taakse jäi taas pohjoinen, jossa jokainen vastaantulija on potentiaalinen lottovoittonsa piilottelija.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Kannesta kanteen, Kulttuuri kukoistaa, Ilselä, Kirjasähkökäyrä sekä Kirjat ja kannet, Kirjapolkuni ja Kaiken voi lukea.