Johanna Venho: Ilman karttaa

Johanna Venho: Ilman karttaa, 2000
Kustantaja: WSOY
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tänään on kansainvälinen Maailman runouden päivä. Se on Unescon (YK:n kasvatus-. kulttuuri- ja tiedejärjestö) järjestämä päivä, jolla halutaan muistuttaa maailman kielien monimuotoisuudesta ja kielen vapaudesta.

Tällaisena päivänä sopii lukea lempirunoilijansa säkeitä. Olen jo pitkän aikaa kaivannut suosikkirunoilijani sanoja, sillä on kulunut muutama vuosi, kun nämä runot viimeksi luin. Samalla minua on vähän jännittänytkin tarttua tähän kotimaiseen suosikkiini - olenko kenties muuttunut liikaa? Ehkä runot eivät enää liikuttakaan minua samoin kuin silloin, kun ne löysin.

Johanna Venhon Ilman karttaa oli minulle vuosituhannen vaihteessa tärkeä kirja. Sen nimi on minusta edelleenkin yksi parhaista ikinä. Ilman karttaa on kaksoismerkitykseltään hieno - runollinen, kepeä ja vapaa, mutta silti vähän pelottava.

Runokoelman alussa runoilija ihmettelee osaansa, miettii runoilijana olemisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Runoissa on huumoria, itseironiaa, joka hymyilyttää:
Outo osa:
tiivistää näkemäänsä
muutamaan sanaan, ja pelätä
onnistuvansa. - - (S. 11)

Venhon runot aukeavat moneen suuntaan. Ne pysäyttävät hetken, mutta liikkuvat samalla historiassa ja tulevaisuudessa. Kalevalaiset kuvat kantavat vuosisatojen yli ja kieli on väkevää. Runoissa on paljon naiseutta, joka kuljettaa sukupolvien yli:

Leveäotsaiset naiset savipellolla,
kahvinporoja kynsien alla. Äidit. - - (S. 32.)


Lapsi joka syntyi joulusaunaan, 
mökki jonka piteli pakkanen,
valkoiset viirit, punaiset viirit,
selkä joka taittui kaivostöissä
raamattu joka vinnillä selattiin silkoksi
kantavat montusta monttuun.

Sain tehvävänkin: jatkua, jatkua. Muistan sinut,
aitan, yön sirityksen. (S. 45.)


Rakkaus ja elämä eivät muutu, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Elämään kuuluu pettymyksiä ja toiveita, intohimoa, rakkauden päättymistä ja rakkauden todellisuutta ja lopulta myös uuden elämän alkamista. Johanna Venho singahti lempirunoilijakseni näillä säkeillään:

On silti kohta kartalla jota et
pysty katsomaan, saati kulkemaan sen poikki.
          Miten oli tarjolla
          se, mitä ihmiset tavoittelevat:
          rakkaus, jonkinlainen (kuten aina), ja suojaisa komero: 
et vain pystynyt, et pystynyt vain. - - (S. 15.)


Elämisen kepeydestä ja raskaudesta voi puhua monella tapaa, mutta runouden tehtävä on puhua aina vähän uudella kielellä, näyttää elämä erilaisista näkökulmista. Tämäkin säe osoittaa, että Johanna Venho onnistuu oudossa runoilijan osassaan:
        - -
       onni ei ole kevyt reppu (s.23).


Venhon runous on yksityistä ja yleistä yhtä aikaa. Siksi se menee luihin ja ytimiin. Edelleenkin.