Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta




Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Omaa lukukokemustani siivitti se, että Minna Canth herättää minussa pakahduttavia ihailun ja kiitollisuuden sekaisia tunteita, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt melko innokkaasti tämän elämäkerran lukemiseen.

Muistan, kuinka törmäsin Minna Canthin tuotantoon nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Kirja, joka ravisteli maailmankuvaani oli tietysti Työmiehen vaimo, jonka luin järkyttyneenä. Heräsin ruususen unestani jonkinlaiseen historian tajuun ja  siihen tosiasiaan, että vain sata vuotta aikaisemmin suomalaisen naisen asema oli sellainen, josta ei olisi lähdetty yliopistoon opiskelemaan - eihän naisella ollut 1800-luvun lopulla arvoa yhteiskunnallisena toimijana, vaan hänen tehtävänsä oli lähinnä miellyttää miehiä ja tehdä lapsia. Joku oli ottanut ensimmäisen askeleen naisten ihmisarvon parantamiseksi, ja Suomessa sen askeleen oli ottanut Minna Canth.

Opiskelijana ahmin Minna Canthin tekstejä vinot pinot samaan syssyyn, ja vaikka nyt tunnistan niissä paljon melodraamaa, ovat ne vieläkin sävähdyttäviä ja kieleltään eläviä tekstejä. Anna-Liisasta olen nähnyt useita hienoja teatteriesityksiä, ja näytelmä on aiheeltaan aina ajankohtainen. Äitien tekemiä lapsenmurhia ei nykyäänkään pystytä täysin estämään, sillä raskauden jälkeinen masennus on salakavala ja häpeälliseksi koettu sairaus. Jo 1800-luvun lopulla ilmiöstä oltiin huolissaan, vaikka sitä ei osattu nimetä. Maijalan elämäkerta paljastaa, että Minna Canth kärsi itsekin masennuksesta viimeisen lapsensa syntymän jälkeen, ja joutui pyytämään läheisiään vahtimaan itseään, ettei hän olisi vahingoittanut nuorimmaistaan. Hän oli jäänyt leskeksi 35-vuotiaana, vähän ennen kuopuksen syntymää.

Jos oma kuopukseni olisi ollut tyttö, hänen nimekseen olisi tullut Minna, koska ajattelin, että nimen mukana tytöstä tulisi rohkea. Nyt, Minna Canthin elämäkerran lukemisen jälkeen, ajattelen, että nimen mukana olisi tullut paljon muutakin kuin rohkeutta - älyä, innostusta, hellyyttä, oikeudentuntoa.

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.

Sain Maijalan teoksesta paljon uutta tietoa Canthin elämästä, hänen arjestaan ja kirjoittamisestaan, aatteistaan ja aktiivisuudestaan. Maijala on jakanut kirjan kolmeen laajaan osaan: ensimmäinen osa esittelee Canthin elämänvaiheet, toinen osa hänen kirjallisen työnsä ja kolmas osa niitä aatteita, jotka hän otti omakseen. Maijalan kerronta on elävää. Erityisesti kiittelen Maijalaa siitä, että hän päästää Canthin oman äänen kuuluviin. Otteita Canthin kirjeistä on paljon, ja niiden kautta "herkkyys, hellyys ja hehkuvaisuus" tulevat todeksi. (Taas kerran mietin, mitä nykypäivän tekstareista ja sähköposteista jää seuraavien sukupolvien tutkittavaksi - ehkä muutama hymiörivi.)

Kirjan luettuani olen entistä suurempi Canth-fani. Miten ihmeessä tuo nainen jaksoi kaiken arkisen työnsä ohessa kirjoittaa - ja kirjoittaa niin paljon ja rohkeasti kuin hän kirjoitti. Mikä palo hänellä olikaan kirjoittamiseen! Kun hänellä vain oli pienikin hetki, hän nosti kirjoitusvälineensä esiin ja kirjoitti sohvapöytänsä ääressä keinutuolissaan.

Minna Canth eli lyhyen elämän, vain 53-vuotiaaksi. Hän kirjoitti lehtiin paitsi kannanottoja myös pohdintoja ajan aatteista, muun muassa naiskysymyksestä, työväen elinoloista, siveysaatteesta, raittiusaatteesta ja terveydenhoidosta. Kirjoittamisen ohessa Minna Canth oli mukana yhdistyksissä, jotka ottivat kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin, saivat aikaan lakimuutoksia ja perustivat kouluja, joihin tytötkin pääsivät. Aktiivisin kaunokirjallisuuden kirjoittamisaika hänellä kesti kymmenisen vuotta, alkaen Työmiehen vaimosta (1885) ja päättyen Anna Liisaan (1895). Kymmeneen vuoteen mahtuu melkoinen määrä taitavaa ihmiskuvausta ja ajankohtaisia aiheita, joita Minna Canth ei hätkähtänyt, vaan päinvastoin oli innokkaasti tuomassa kansainvälisiä aatteita ja uusimpia tieteellisiä tutkimuksia suomalaisten tietoisuuteen.

Maijalan elämäkerran lopussa on luku Sairaus omakuvana, jossa kerrotaan ajan lääketieteellisestä muoti-ilmiöstä, neurestaniasta eli heikkohermoisuudesta, josta Minna Canth koki kärsivänsä. Hän tunsi olevansa hermostollisesti hektisessä tilassa. Kirjailija seurasi useita ulkomaisia lehtiä, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa, kirjoitti näytelmiään ja lehtikirjoituksiaan, luki kaikki tieto- ja kaunokirjat, mitä maailmalta sai käsiinsä. Hän oli aikakautensa "uhri", sillä 1800-luvun loppua pidettiin kiihottuneena halujen aikakautena, poikkeuksellisen levottomana aikana, joka laukaisi (erityisesti naisissa) hermostollisia mielisairauksia.

Nykylukijaa tällainen kuva 1800-luvun hektisestä elämäntahdista vähän huvittaa, mutta kieltämättä Minna Canthin elämä tuntuu olleen täynnä toimintaa. Minna Canthin sydänvaivoja hoidettiin muun muassa kieltämällä häneltä lehtien ja kirjallisuuden lukeminen, jotta hän ei kiihottuisi liikaa. Elämänsä loppupuolella Minna Canth oli hoidettavana Naantalin kylpylässä, jossa hän tunsi pitkästyvänsä kuoliaaksi. Luulenpa, että Minna Canth olisi ollut nykypäivän tietotulvassa kuin kotonaan.

Erityisesti ihailen Minna Canthia hänen salonkinsa avaruudesta. Kanttilan verhot olivat aina auki, joten ohikulkiessaan saattoi kurkistaa sisään ja tarkistaa, oliko rouva kotona. Canth nautti keskusteluista, hehkui niissä. Maijalan elämäkerrasta tulee vahva tuntu siitä, että Kuopio oli 1800-luvun lopulla suomalaisen kulttuurin keskipisteessä. Yhteys Helsinkiin oli suora, koska sellaiset kulttuurihenkilöt kuin Järnefeltit, Juhani Aho ja Kaarlo Bergbom olivat tuttu näky Kanttilassa. Minna Canthin esimerkki myös velvoittaa - maailma muutetaan kynällä ja keskustelemalla.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Jos näin Minna Canthin päivänä haluaa lukea Canthin tekstejä, Projekti Lönnrotin sivuilta voi ladata ilmaiseksi Canthin teoksia. Esimerkiksi novellit Kuoleva lapsi tai Lapsenpiika eivät jätä ketään kylmäksi ja ovat oivallisia esimerkkejä Minna Canthin terävästä ja herkästä kynästä.

Maijalan teos on luettu useissa blogeissa ja se valittiin vuoden 2014 Blogistanian Tieto -palkinnon voittajaksi. Kannattaa vilkaista ainakin nämä arviot: Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Erjan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain, Kirjatarha ja Kirjojen kamari.

Nappasin kirjalla pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteeseen, kohtaan 22. Muistelmateos tai elämäkerta. Lisäksi osallistun kirjalla Les!Lue!-blogin Reettan elämäkerta-haasteeseen.