Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tamminen: Meriromaani, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja:142
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ja jos laivoja merellä upposikin, Gladin isäntä lisäsi, se oli kokonaan toinen juttu, merellä sattui kaikenlaista jos miehessä oli miestä merelle asti menemään (s.127).

Petri Tammisen Meriromaani on romaani, johon haluaisin tuhlata ylistäviä adjektiiveja - hieno, huikea, järisyttävä - mutta koska ne jäävät kovin kauas kirjan hengestä ja luovat turhia odotuksia, en aio käyttää niitä. Sitä paitsi kirja on pieni, oikeastaan pienoisromaani. Eihän pienoisromaani voi olla "järisyttävä", vaikka se aiheuttaisi melkein huutoitkun kaltaisen reaktion lukijassaan. Toisaalta, olihan Aki Ollikaisen Nälkävuosikin järisyttävä lukukokemus. Mutta tämä ei ole yhtä traaginen kirja. Meriromaani on nimittäin hauska kirja.

Miten hauska kirja voi itkettää?

Jo nimessään tämä kirja kantaa ironiaa. Mietin viime vuosina lukemiani meriaiheisia romaaneja (joita listasin vastikään blogissani), esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Jäätä. Miten suuri romaani se on! Tai Tove Janssonin Muumipapan urotyöt. Urotyöt! Eiväthän ne niin kovin mittavia lopulta olleet, mutta Muumipapan itsensä silmissä kyllä olivat. Mietin myös mielikuvaani meriromaneista, joita en ole lukenut: Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija - varmaankin järkyttävän surullinen; R. L. Stevensonin Aarressari - vaaroja ja sankareita...

Merillä tehdään suuria tekoja, seikkaillaan, kuollaan, ollaan osa luontoa, palataan myrskyistä kotiin. Meriromaanit nyt vain ovat sellaisia, koska niissä on se ihmistä suurempi meri koko ajan siinä yllättämässä. Mutta Tamminenpa tuo heti kirjansa ensi virkkeessä meriromaaneihin jotain uutta, jota en ole ikinä osannut niihin yhdistää - en luettuihin, enkä varsinkaan lukemattomiin. Se sana on "häpeä": Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen (s. 5).

Hylkään ylistävät adjektiivit myös siksi, että ne eivät sovi häpeän kanssa yhteen.

Ehkä otan avuksi substantiivin ja yritän sovittaa sitä pariksi tämän kirjan kanssa. Kuinka olisi tällainen virke: Meriromaani on elämä. Onhan se merikapteeni Vilhelm Huurnan elämä, ja kuitenkin minusta tuntuu, että se on myös minun elämäni tai kenen tahansa elämä. Mertahan on perinteisesti verrattu elämään: on myrskyt ja tyvenet, haaksirikot ja turvalliset satamat - kuten tiedätte.

Niinpä niin, Tammisen kirja voisi tömähtää karille ja upota kliseisiin - upota kuten merikapteeni Huurnan laivat. Mutta Meriromaani ei uppoa, vaan se vain on. Se onnistuu kuitenkin pelkällä olemisellaan olemaan kaikki nuo meriromaanit, joita olen lukenut ja kaikki nekin, joita en ole lukenut. Lisäksi se on myös Volter Kilven Alastalon salissa, jota en myöskään ole lukenut.

Silti metaforani ontuu. Eihän elämä voi vain olla. Elämä on jotain merkityksellistä, enkä ole ihan varma, onko Huurnan elämä sen merkityksellisempää kuin oma elämäni tai kenen tahansa elämä. "Elämä" on liian mahtipontinen sana tämän kirjan kuvaamiseen.

Yritän sovitella vähän pienempää sanaa kirjalle pariksi. Sopisiko ehkä tämä: Meriromaani on ihminen. "Ihminen"? Nainen vai mies? Mies, suomalainen, sulkeutunut mies, merikapteeni Huurna. Mutta tämä mies, joka on välillä avuton ja saamaton, ei oikein sovi suomalaisen romaanin sankariksi. Jos on saamaton, niin pitäisi olla edes joskus sisukas, kiukkuinen jäärä, kuten Joel Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäinen. Huurna ei ole jäärä, hän on sympaattinen ja kiltti mies.

Voisinhan etsiä metaforan kasvikunnasta. Meriromaanista nimittäin opin, että mänty on metsän isäntä, kuusi on vanha emäntä ja koivu on metsän morsian. Tähän tulokseen tulevat jäykkyyteen taipuvaiset Askaisten perunanviljelijä-isännät etsiessään Huurnalle laivapuita metsistään. Luonto ja naiset herkistävät joskus suomalaismiehenkin.

Mutta ehkä Meriromaani on kuitenkin ennemminkin kukka kuin puu. Ehkä kanerva? Vaatimaton, sitkeä ja kaunis. Kyllä, kauniskin: Hän oli aina pitänyt muistiaan huonona, mutta kaikki ne naiset, jotka olivat hänet joskus torjuneet, hän muisti hyvin. Hän muisti heidän torjuvat ilmeensä ja asentonsa ja heidän pahoittelevat katseensa, ja hän muisti sen paikan, jossa he olivat hänet torjuneet, ja säätilan ja valaistuksen, ja hän muisti sen tien, jota pitkin hän jälkeenpäin kulki epäonnistumistaan ja kömpelyyttään muistellen. (S. 60.)

Mutta "kanerva". Haloo! En ole tähänkään tyytyväinen, sillä tämäkin metafora on vaarallisen lähellä matalikkoa, ja kaiken lisäksi se on metsässä, ei merellä. Ja metsään minut johdattivat nuo isännät, jotka ovat kirjassa vain sivuosassa, vaikka oikeastaan lähettävät kiltin Huurnan yhä uudelleen merille.

Pitääkö antaa periksi? Kirjailija Tamminen varmaan nauraisi tällaiselle yrittämiselle, sillä hänen virkkeensä ovat pakottomia ja tavallisia mutta sisältävät paljon enemmän kuin pinnalta näyttää: Kotikylällä uskottiin perunaan, isä kalasti (s. 6).

Lopulta löydän sopivan sanan kuvaamaan Meriromaania. Se löytyy Huurnan laivoista, niiden nimistä. Huurnan ensimmäinen laiva on nimeltään Reipas, vaikka reippaus on kaukana merikapteenista, joka upottaa Reippaan toisensa jälkeen. On siis monta Reipasta, on Armo ja Rauha ja Onni. Jokaista laivaansa Huurna rakastaa vaatimattomin häivähdyksin, kokee heiveröistä onnellisuutta niiden kannella, oppii elämästä ja itsestään asioita, jotka seuraavassa hetkessä tietää unohtavansa. Häpeä ja pelko saattelevat ihmisen elämää, mutta niin tekee myös onni. Ehkä vain hetkittäin, mutta kuitenkin. Siksi Meriromaani myös itkettää: Meriromaani on armollinen kirja.


Meriromaanin ovat lukeneet myös Tuija, Kirsi ja Laura. Minä toivon, että tämä kirja ei unohdu, kun syksyllä jaetaan palkintoja kirjallisissa mittelöissä.