Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi, 1999
Alkuteos: El año del diluvio, 1992
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Leppeä tuuli kantoi verannalle viikunan tuoksun. Sisar Consuelo veti syvään henkeä; peremmällä puutarhassa, leikatun sypressiaidan takana, pilkotti hedelmätarha, sen keskellä oli pieni lampi, ja kauempana, siellä missä vihannesmaat ja hedelmäpuut loppuivat, maa kohosi viiniköynnöksiä kasvavina penkereinä. Hän saattoi tuolta tarkkailupaikaltaan erottaa rypäleitä. (S. 23.)

Eduard Mendozan Tulvan vuosi on kesän lukulistani kummajainen. Miten tällainen kotimaisen kirjallisuuden ystävä ryhtyy lukemaan tuiki tuntemattoman espanjalaiskynäilijän kirjaa?

Syitä on kolme. Ensinnäkin otin keväällä tavoitteekseni lukea HelMetin Kirjan vuoden -haasteen, ja tässä on kirjailija, jolla saan haastekohdan numero 35 toteutettua: kirjailija, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla.

Kirjastossa oli muitakin E. M. -nimikirjaimisia tarjolla (kuten tamperelainen Eeva-Liisa Manner), mutta Mendozan teoksen nimi Tulvan vuosi sattui olemaan sama kuin keväällä lukemani Margaret Atwoodin Year of the Flood. Halusin tietää, onko kirjoissa mitään samaa. Eipä ollut ei. Ja sitten taas oli jotain... Molemmissa kirjoissa uskonto on tärkeä aihe ja kansan jakautuminen hyvä- ja huono-osaisiin tuo juoneen jännitteitä.

Kolmas syy valintaani oli Keltainen kirjasto. En muista pettyneeni yhteenkään Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistuun kirjaan. Nytkin sarja takasi laadun. Tarja Härkösen käännös oli napakka ja selkeä, vaikka Eduardo Mendoza kirjoittaa pitkiä kappaleita ja sijoittaa dialogin osaksi juoksevaa tekstiä. Kirja osoittautui erinomaiseksi.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan sisällissodan (1936 - 1939) jälkeiseen aikakauteen, 1950-luvulle. Päähenkilö on nunna. Luitte aivan oikein: nunna. Eletään siis kuitenkin 1900-lukua, ei keskiaikaa. Nunnan, sisar Consuelon, johtaman luostarin sairaalatilat alkavat olla niin ränsistyneet, että hän saa uuden idean luostarin käyttötarkoituksesta. Koska lähikaupunki tarjoaa jo uusia sairaalapalveluja, ränsistynyttä luostarisairaalaa ei kannata lähteä remontoimaan, vaan sen voisi muuttaa vanhainkodiksi. Idea on hieno, mutta remontin rahoitus puuttuu. Niinpä nunna lähtee etsimään rahoittajia ja päätyy lähiseudun rikkaimman tilanomistajan, Augusto Aixelà de Collbatòn, pakeille. Seuraa intohimoinen rakastuminen.

Tiedän. Rakkaustarina on kliseinen ja voisi toimia keskiaikaisen romanttisen tarinan aiheena, mutta toimiiko se 1900-luvulla? Epäilin kirjan alkua ja olin jo heittää kirjan lukemisen kesken. Mutta asetelma toimii kuin toimiikin, sillä Mendoza on piilottanut tarinaansa yhtä ja toista yllättävää. Kaikki ei ole sitä, miltä pinnalta näyttää. Tarinan taustalta alkaa paljastua politiikkaa, joka mutkistaa juonta melkoisesti.

On pakko palata Espanjan sisällissotaan, jonka voittajina olivat Mendozan teoksen rakkaussuhteen osapuolet: suurtilalliset ja katolinen kirkko. Sota päättyi kansallismielisten voittoon ja diktaattori Francon valtaannousuun. Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan maaseudulle, katalonialaiseen pieneen kylään, ja vaikka sota on päättynyt, tunnelma on sähköinen ja epävakaa. Vuorilla piileskelee vielä tasavaltalaismielisiä salakuljettajia, joille suurtilallinen on edelleen vihollinen. Eletään kuivaa kesää, ja kun lopulta saadaan vettä, sitä tulee myrskyämällä ja liikaa - ja yhtäkkiä kaikki jännitteet alkavat purkautua.

Tarina on rakkaustarinana melko yllätyksetön, alussa hyvinkin ennalta-arvattava. Toki espanjalaisuus lämmitti kummasti kolkon suomalaiskesän lukijaa. Lopulta kuumuus, tulva ja ukkosmyrsky, luostari, kartano ja vuoret sekä intohimon ja politiikan myllerrykset tempaisivat mukaansa. Tarinan näennäinen viattomuus, johon lukija on houkuteltu mukaan nunnan hyveellisyyden myötä, onkin jotain muuta. Mendoza osoittautuukin melkoiseksi velhoksi, sillä kirjan viimeiset 50 sivua oli pakko lukea henkeään haukkoen - kuka tässä puhuu totta?

Lopussa koetaan häivähdys voittajien rappiosta, kun kaunis, intohimon näyttämönä toiminut hedelmätarha ja verannalta aukeava maisema ovat muuttuneet: Kukkulalla, missä ennen kasvoi sinimallasta ja viinitarhat levittäytyivät laajoina penkereinä, seisoi nyt nyt tasaisin rivivälein kymmeniä kaksikerroksisia valkoisia huviloita autotalleineen ja puutarhoineen. Puutarhat oli eroteltu toisistaaan valkoiseksi kalkitulla aidalla, ja kussakin niistä huojahteli yksi pieni ja paljas puunranka. (S. 142.) Mutta rappio ei ole kuitenkaan kirjan viimeinen näkymä, sillä viimeinen sana kuuluu sisar Consuelolle.


Tulvan vuosi on luettu blogeissa Nannan kirjakimara, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata, kulttuuripohdintoja, Akanvirtaa, Kirjakaapin kummitus ja Ullan luetut kirjat.

Kuittaan kirjalla toisen pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi maaseudulle sijoittuvaa kirjaa, tämän Mendozan pienen helmen ja Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksen, joissa molemmissa on kiellettyä, intohimoista rakkautta. Onko maaseudulla villimpää elämää kuin kaupungeissa? Näillä kahdella teoksella olen saavuttanut arvonimen mäkitupalainen.

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan seikkailut

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan seikkailut, 2015 (sisältää kirjat Onni-pojan puuhakas päivä, 2007; Onni-pojan mahtava matka, 2008; Onni-pojan kierrätyskirja, 2008)
Kuvittaja: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Minerva
Kansi: Sanna Pelliccioni
Sivuja: 81
Mistä sain kirjan: oma ostos




Saanen esitellä tämän kevään riemastuttavimman tuttavuuden: tässä on Onni! Onni on päähenkilö Sanna Pelliccionin Onni-poika -kirjoissa. Tänä vuonna ilmestynyt Onni-pojan seikkailut sisältää Onnista kertovien kirjojen kolme ensimmäistä osaa.

Meidän perheen kaksivuotias kuopus on saanut Onnista ihastuttavan kaverin. Onni-pojan seikkailut luetaan päivittäin vähintään kerran kannesta kanteen. Oikeastaan poju lukee sitä ulkoa itsekseenkin.

Kirjan ensimmäisessä osassa, Onni-pojan puuhakas päivä, seurataan hetki hetkeltä alle yksivuotiaan pojan päivää. Sanasto on tuttua: on isä ja äiti, pukeminen, syöminen, leikkiminen, kylpeminen, itkeminen ja nukkuminen. Näistä muodostuu tuttu ja turvallinen päivä. Virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä: Onnista on mukavaa katsella kirjoja. Onni-poika leikkii.

Toisessa osassa Onni-poika pääsee matkalle. Hän on kirjassa noin kaksivuotias taapero. Onnin kasvaessa tekstiä tulee lisää, sanasto monipuolistuu ja virkemuodot vaihtelevat: Kaikki odottavat lentokonetta. Miksi se ei jo tule? Onni ei jaksa odottaa.

Lopulta kolmannessa osassa eli Onni-pojan kierrätyskirjassa ollaan jo mukana ekologisen elämän touhuissa ja tekstissä kerrotaan kirpputorista ja rakennetaan pahvilaatikosta laiva: Kyllä Onni tietää: likaiset astiat kuuluvat tiskipöydälle, banaaninkuori biojätelaatikkoon ja viilipurkki sekajätelaatikkoon.  Onni on tässä osassa noin kolmevuotias.


Kirjasarjan idea on siis kasvaa lapsen mukana, ja niin se todella tekeekin. Onnin elämänpiiri laajenee ja sanasto karttuu mukavasti joka osan myötä.

Kirjan kuvitus hivelee silmää ja ihastuttaa kaksivuotiasta. Kuvat ovat värikkäitä, mutta värit eivät hypi silmille. Kuvissa kaikki hymyilevät (paitsi kun itkettää, niin itkettää), eli tunnelma on iloinen ja arki on turvallista. Tikkukirjaimilla kirjoitettu teksti sopii kuvien piirrosjälkeen saumattomasti. Lisäksi kuvissa on pieniä yksityiskohtia, joista saa mukavasti lisää jutunjuurta lapsen kanssa: verhoista voi laskea leppäkerttuja, lattialta voi nimetä leluja, unesta voi kerrata tarinan tapahtumat.


Kirjan tyyli on mukavan retro. Tapahtumat ovat realistisia, tavallisen nykyperheen arkea 2000-luvulle päivitettynä. Mieleen tulevat 1970-luvulta Gunilla Wolfen Sanna- ja Teemu-kirjat ja 1990-luvulta Kristiina Louhen iki-ihanat Tomppa-kirjat.

Minulta tämä Onni-sarja on mennyt jostain syystä ohi, vaikka olisin voinut seurata sarjan kehittymistä edellisen pojan (synt. 2007) kanssa alusta alkaen. Nyt löysin ilokseni Onni-pojan seikkailusarjan kuopukselle. Kirjoja on lainattu kirjastosta lisää, ja luulenpa, että tonttu kääräisee kuopuksen pakettiin seuraavan Onni-pojan elämästä kertovan kirjan.



Onni-pojan seikkailut on luettu myös blogissa Sininen keskitie ja Onni-pojan kierrätyskirja on luettu blogissa Järjellä ja tunteella ja Kirjavinkit.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, 12. painos, 1994
Alkuteos: Farliga midsommar, 1957
Suomentaja: Laila Järvinen
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 140
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




- Teatteri ei ole teidän salonkinne tai laivalaituri. Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja  millaisia he ovat. (S. 90.)

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on järjestyksessä viides muumikirja ja samalla viides koskaan lukemani muumikirja. Aloitin muumitarinoiden lukemisen vasta viime vuonna, kun vietettiin Tove Janssonin juhlavuotta. Muumit eivät nimittäin koskaan kuuluneet lapsuuteeni, mutta ne voisivat kuulua lasteni lapsuuteen, joten aloin lukea kirjoja heille ääneen. Kuinka ollakaan, Vaarallinen juhannus osui viime joulun ajan ääneenlukukirjaksi ja jäikin sitten kesken, koska niin sanotut joulukirjat jyräsivät sen ohi. En myöskään halunnut hypätä Taikatalveen, koska periaatteeni on lukea muumikirjat järjestyksessä, ja Taikatalvi on vasta seuraava...


Nyt juhannuksen lähestyessä oli aika tarttua Vaaralliseen juhannukseen uudestaan (vaikka ilmojen puolesta Taikatalvi olisi ehkä sopinut tähänkin ajankohtaan) ja lukea se loppuun. Tilanne oli kuitenkin muuttunut siten, että kohta kymmenvuotiaat tyttäreni, joille kirjaa luin, lukevat nykyisin iltaisin omia kirjojaan. Olinkin muumien kanssa ihan yksin. Lapsena tämä asetelma ei toiminut. Mitenkähän minulle ja muumeille nyt käy?

Hyvin kävi, sillä kirjassa on kyse teatterimaailmasta, joka on (kirjallisuuden jälkeen) paras asia maailmassa.

Vaarallisen juhannuksen tarina sijoittuu juhannuksen aikaan ja alkaa siitä, että Muumilaakso joutuu tulvan alle ja sen asukkaat pelastautuvat ajelehtivalle näyttämölle. Näyttämöstä tulee heidän asuntolaivansa, vaikka se on hiukan hankala asumus, koska yksi seinä puuttuu: Sääli seinää, joka oli tipahtanut pois, mutta eihän se tietenkään paljon haitannut näin kesällä... (s. 33).

Koska muumit eivät ole koskaan käyneet teatterissa, he eivät ensin tunnista näyttämöä näyttämöksi tai teatterin lavasteita ja rekvisiittaa epäaidoiksi. Kaikki näytelmän tekemisen vaiheet ovat heille uusia. Muumit saavat oppaakseen näyttämöllä asustavan Emman ja pian he järjestävät jo omaa teatteriesitystä. Pystyin hyvin samaistumaan muumiperheen hämmästykseen ja lopulta innostukseen, kun he tutustuivat teatteriin. Maalaistyttönä en nimittäin käynyt teatterissa kuin pari kertaa lapsuudessani. Teatterin lumo on vasta aikuisiän lumojani: - Ajattele, sanoi Niiskuneiti, ajattele millainen perhe täällä on asunut ennen meitä! Tuhat leninkiä! Pyörivä lattia, taulut ripustettuina kattoon ja koko omaisuus ahdettuna komeroihin. Paperihuonekaluja ja oma sade. Keitä sinä luulet heidän olevan? (S. 52.)

Tuula Karjalaisen loistavasta Tove Jansson -elämäkerrasta minulle selvisi, kuinka paljon Tove Jansson oli mukana, kun muumien tarinoista tehtiin teatteriesityksiä. Vaarallisen juhannuksen aihe on ehkä kotoisin noista kokemuksista. Teatterin taikaa siihen on vangittu yllin kyllin. Vastikään kirja ponnahti esiin myös Juha Hurmeen Nyljetyissä ajatuksissa, jossa Hurme riemastuu muumien teatteritouhuista.


Nyt on vähän paha tilanne, sillä tähän mennessä muumikirjasuosikkini on ollut iloinen Taikurin hattu. Täytyy nimittäin myöntää, että Vaarallinen juhannus ohitti jopa senkin hauskuudessaan. Teatterimaailman lisäksi kirjaan on ujutettu pieniä seikkailuja ja sivujuonia. Parasta on se tyyneys, jolla muumiperhe kohtaa elämänsä katastrofit ja innostuu uusista asioista. He sopeutuvat äkkiä yllättäviinkin olosuhteisiin, eivätkä jää suremaan onnettomuuksia. Kaiken lisäksi heidän perheensä ja sydämensä ovat niin avarat, että sinne mahtuvat kaikki ja kaikki saavat olla täysin omat itsensä. Miten onnellista ja seikkailullista heidän elämänsä onkaan!

 Muumien myötä toivotan oikein leppoisaa juhannusta!

Julkaisen arvioni tänään samanaikaisesti blogi-kollegan ja rakkaan ystävän, Saran kanssa, koska meille selvisi, että luemme tätä yhtä aikaa. Saralle kirja on vanha rakkaus, mutta minulle aivan uusi. Vaarallinen juhannus on luettu useissa
kirjablogeissa, erityisesti viime vuonna Janssonin juhlavuoden kunniaksi. Lisäksi kirja tuntuu olevan monen bloggaajan juhannustraditio. Linkitän tässä Kirjakaapin kummitus -blogiin, jossa on kattava lista blogeista, joissa teos on arvioitu.

Leena Krohn: Erehdys

Leena Krohn: Erehdys, 2015
Kustantaja: Teos
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 155
Mistä sain kirjan: arvostelukappale






Usko minua, Beeda-kulta, eivät saksalaiset esteetikot kauneutta keksineet. Kauneus, Beeda, on luonnon perusperiaate. Se on puhtainta, pyhintä matematiikkaa. Se on totuus, joka läpäisee kaiken olevaisen. Siksi jokaista ihmistä maan päällä korventaa kauneuden jano. Kauneus on universumin pysyvin ominaisuus, se toistuu atomeissa ja galakseissa, luvuissa ja suhteissa ja siinä tavassa, millä puu kasvaa. (S. 40.)

Leena Krohnin Erehdys on minulle vuoden odotetuin kirja. Hotel Sapiens kaksi vuotta sitten oli niin huima lukuelämys, että uskalsin odottaa tältä uutuudelta paljon, enkä pettynyt. Krohnin teksti on läpeensä laadukasta ja harkittua, sanat ovat juuri oikeilla kohdillaan ja silti vapaita.

Erehdyksen kehystarina uhkaa ensin viedä lukijan huomion kokonaan. Se on tarina kirjastovierailulle lupautuneesta kirjailija E:stä. Lieneekö E erehdystä koko mies, vai onko erehdystä vain hänen vierailunsa, joka on surkuhupaisaa räpistelyä alusta loppuun, oikeastaan yhtä painajaista?  Lukijaa naurattavat kirjastovirkailijan nihkeys ja paikallislehden ja yleisön hirvittävät kysymykset, joihin kirjailija yrittää vähäisillä puhelahjoillaan jotenkin reagoida.

Olisi helppo kuitata kirjailija E:n kokemukset liioitelluiksi - eivät kai ihmiset nyt noin töykeitä ole - mutta ne kuulostavatkin hyvin tutuilta. Tämän kevään Parnassossa (2/2015) julkaistiin esikoiskirjailija Tommi Kinnusen teksti, jossa hän kertoo kokemuksistaan kirjailijana elämisestä - eivätkä ne kovin kauas heitä Krohnin fiktiosta. Vastikään luin Agatha Christien pienoisromaanin Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus, jossa fiktiivinen rikoskirjailija Ariadne Oliver purkaa turhautumistaan kaikista neuvoista, joita lukijat hänelle tarjoavat. Tämä siis jo 1950-luvulla. Taiteilijan täytyy selittää ja puolustaa teoksiaan ja myydä ne omalla persoonallaan. Eikö teos voi puhua puolestaan? Eivätkö ihmiset osaa kuunnella, kun taide puhuttelee heitä?

Erehdyksessä kirjailija E lukee yleisölle otteita teoksistaan. Ne ovat kirkkaita novelleja, joilla ei ole selkeää alkua eikä loppua, mutta aivan uskomaton vaikutus. Paitsi kirjastoon kokoontuneelle yleisölle, joka ei tunnu kuuntelevan niitä ollenkaan, vaan haluaa keskustella kaikesta muusta, esimerkiksi E:n elämän erehdyksistä, joita tuntuu riittävän: - - E tuli ajatelleeksi, että onnettomuudet ja ihmeet muistuttivat kaikessa vastakohtaisuudessaan toisiaan. Toisistaan riippumattomien tapahtumaketjujen yhteisvaikutus aiheuttaa katastrofeja, mutta samanlaisia syyverkkoja on myös niiden tapahtumien taustalla, joita kutsutaan ihmeiksi. (S. 12.)

Krohn kertoo tarinoita henkilöistä, jotka tulevat hetkeksi hyvin lähellä. Henkilöihin ei kuluteta adjektiiveja, vaan he ovat kuin ne varjot, joista Valon kuvaaja -novellin päähenkilö, Beeda, ottaa kuvia. Varjot ovat siinä, ja seuraavat lukijaa. Elämä on epätäydellistä - kuin aavistus jostain, ehkä pelkkää sattumien ketjua - mutta hetken myös kaunista ja selkeää: -Varjojako? vanha valokuvaaja sanoi. Sitten minä ymmärrän. Ne syntyvät auringosta. Aurinko nekin antaa kuten se antaa kaikki värit. Jokainen kuva koostuu valoista ja varjoista. Silmätkin aurinko on antanut, sillä ilman aurinkoa kukaan ei tarvitsisi näköä. (S. 41.)

Novellit ovat teemoiltaan erilaisia, mutta ne pureutuvat nykyelämän paradokseihin. Krohn kritisoi ihmisten pinnallisuutta, vierautta, kiirettä ja itsekkyyttä - ja tälle kaikelle, omalle tyhjälle itselleen, ihmiset tavoittelevat kuolemattomuutta selfieineen. Vaikka nykymaailma vilisee kuvia, kuvatkin voivat valehdella, tai niissä voi nähdä mitä haluaa. Mikä on lopulta todellista, mikä pelkkää kuvitelmaa?: - Mikä tietoisuus? Nikolai kysyi. - Ihminen kuvittelee tietoisuutensa. Sellaista kuvitelmaa ei oikeastaan tarvita mihinkään. (S. 64.)

Novelli Retroterapeutti Käyrä on hillittömän hauska, mutta pelottava syväluotaus nykyihmisen moraaliin. Retroterapeutti Käyrä on nimittäin valmis vääntämään menneisyyden sellaiseksi, että ihmisen tekemät virheet ja jopa rikokset voidaan pyyhkiä pois kokonaan. Kun rouva Kaskas yrittää puolustaa totuutta ja historian todellisia tapahtumia, Käyrä valistaa häntä: - Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. - Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytän ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (S. 56.)

Erehdyksessä ei ole mitään turhaa, olennainen on siinä. Mikä ihminen oikeastaan on ja mihin hän on menossa? Krohn heittää lukijansa keskelle peruskysymyksiä, jotka tuntuvat erityisen ajankohtaisilta nyt, kun raha ratkaisee, millaiseen ihmisyyteen meillä on varaa. Mitä Krohn tarjoaa vastaukseksi ihmisen elämän tarkoituksesta? Hän ei vastaa, vaan pakottaa lukijan ajattelemaan ihan itse.

Samassa Parnassossa (2/2015), jossa Kinnunen kertoi esikoiskirjavuotensa kokemuksista, julkaistiin myös Leena Krohnin essee, jossa hän analysoi estetiikkansa perusteita muun muassa näin: Suhtauduin varhaisessa nuoruudessani moraalikysymyksiin samanlaisella välinpitämättömyydellä kuin talouteen. Nyt olen vakaasti sitä mieltä, että mikään taideteos ei voi olla merkittävä eikä kestävä, jos se propagoi vihaa, vääryyttä ja väkivaltaa. Toisin sanoen: minulle ei ole olemassa taidefilosofiaa ilman moraalifilosofiaa. Puhuttelevan esseensä Krohn lopettaa sanoihin, jotka lainasin arvioni alkuun.

Kirjailija E:n teokset, eli kirjailija Leena Krohnin novellit ovat mestarillisia. Krohnin taiteessa on universaali ulottuvuus, joka nostaa lukijan arjen yläpuolelle.


Julkaisen arvioni samanaikaisesti ystäväni Saran kanssa. Lisäksi Erehdys on luettu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him?, Ilselä, Ullan luetut kirjat ja Kannesta kanteen.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Pirkko Saision Signaali heitti minut täysin lomatunnelmiin. Se on helppolukuinen ja ilmava, vaikka sen kaikki aiheet eivät suinkaan ole helppoja eivätkä keveitä. Saision terävät huomiot ja luontainen kapinahenki maustavat kokonaisuuden meheväksi. Kirjan lukeminen tekee hyvää, sillä siinä on elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja oivalluksia, jotka avaavat lukijan silmät huomaamaan elämän absurdit yksityiskohdat.

Signaali on tarinakokoelma, jonka taustalla ovat kirjailijan omat muistot, hänen oman elämänsä tapahtumat. Päähenkilö on kirjailija itse (tai oikeammin fiktiivinen henkilö nimeltään Pirkko Saisio), ja sivuhenkilöinä ovat muun muassa lapsenlapsi, lapsi, puoliso (dokumenttielokuvaohjaaja) ja nimeltä mainittuina myös läheisiä ystäviä. Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jo ensimmäinen novelli leikittelee ajatuksella siitä, voiko omasta elämästään muistaa mitään oikein. Kertoja joutuu aloittamaan tarinansa alusta monta kertaa, koska alku ei tunnu osuvan oikeaan ajankohtaan.

Muisti on siis lopulta epäluotettava, ja lisäksi kaunokirjailijalla on täysi vapaus kirjoittaa, kuten haluaa. Hän voi lisäillä asioita tai jättää asioita kertomatta, ja siihen on lukijan tyydyttävä. Kaiken lisäksi muisto johtaa toiseen, eli tarina hyppelee ajasta ja paikasta minne mielii. Mutta kuinka riemastuttavaa näitä hyppelyjä onkaan seurata!

Saisio on ammentanut teostensa aiheita ennenkin omasta elämästään. Tällaisia ovat hänen esikoisteoksensa Elämänmeno ja myöhempi trilogia Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, joista viimeisin toi kirjailijalle Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Vastavaloa en ole lukenut, mutta näistä muista hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan olen pitänyt paljon. Elämänmenosta tehty tv-sarja teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja sen perusteella luin myös kirjan.

Saisio on kulttuuripersoona, jonka vaikutus on vahva paitsi suomalaisessa kirjallisuudessa myös teatterissa. Toukokuussa 2015 näin Kansallisteatterissa Saision käsikirjoittaman näytelmän Slava! Kunnia, jonka jälkeen vietin muutamankin unettoman yön itänaapurin pelossa. Näytelmä pudotti suomut silmiltäni, sillä vaikka tosiasioilta ei ole voinut välttyä medioissakaan, näytelmä muistutti siitä, miten diktaattorin valta rakennetaan. Se kertoi, miten modernissa maailmassakin pelolla hallitaan ihmisiä ja kokonaista kansakuntaa ja miten media valjastetaan propagandakoneistoksi. Näytelmä oli karnevalistinen satiiri ja samalla viiltävän tarkka analyysi Venäjän nykytilasta. Onneksi on tällaisia Saision kaltaisia visinonäärejä ja taide, joka viimeisenä nöyrtyy vallan alle.

Signaali ei ole yhtä räväkkä kirja kuin Slava! on räväkkä näytelmä. Signaali on tavallisen, arkisenkin elämän hämmästelyä. Jokainen novelli esittelee elämän pieniä ja suuria merkityksellisiä tapahtumia. Kokoelmasta huokuu lämpö, ja ehkä jopa rakkaus. Siitä saavat osansa kaikki sivuhenkilöt, mutta myös kertoja itsekin.

Teoksessa on 10 novellia, joiden nimet on lainattu taideteosten nimistä: Kenelle kellot soivat, Junamatkan kuvaus, Kauppamatkustajan kuolema, jne. Kaikki novellit myös liittyvät teemoiltaan  teoksiin, joihin niiden nimet viittaavat, ja jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan pysty panemaan novelleja paremmuusjärjestykseen: Esimerkiksi Onnellisten saari kertoo ystävien viettämästä (työ)viikosta Källskarissa ja lopulta ikimuistoisesta juhannuksen vietosta; Viettelyksen vaunuissa kerrotaan teatterikiertueen tunnelmista ja yhteen sulautumisesta;  Kaksoisolennossa kirjailija näkee omat vaihtoehtoiset elämänsä:
Minua painaa sellainen epäilys, aavistuksenomainen, että osa minusta kääntyi kuivaa leipää, kuivaa leipää -tielle ja on nyt kymmeniä vuosia harhaillut eksyksissä. - -
  Kaksoisolentoni meni lukemaan teologiaa, näin olen kuullut, mutta naispappeus ei toteutunut tarpeeksi ajoissa hänen kannaltaan.
  Hänestä tuli seurakunnan työntekijä, lihava ihminen, joka käytti liivihametta ja käyttää vieläkin, viimeisenä Suomessa.
  Hän on todistanut omalta kohdaltaan oikeaksi väitteen, että seurakunnat johtavat työpaikkakiusaamisen tilastoja.
   Hän rakastaa ihmisiä, mutta ei pidä heistä. (S. 165.)

Kaksoisolennossa ja Poltetussa oranssissa muistoihin sekoittuu myös maagista realismia, joka hyökkää jokaisen elämään, halusimme tai emme. Nämä novellit ovat helmiä. Mutta pituudeltaan yksi novelli on ylitse muiden, ja se on ehkä lopulta suosikkinovellini. Se on teatteritaiteen kunniatohtori Pirkko Saision promootioseremoniasta kertova tarina Mansikkapaikka (novellin nimi on lainattu Ingmar Bergmanin elokuvasta, jossa iäkäs professori matkustaa omaan promootioonsa). Promootiotilaisuuden ankarat ja absurdit  muodollisuudet on kuvattu perin herkullisesti  ja se pieni kapina - pukeutumiskoodista poikkeavat vihreät kengät - kertoo niin paljon kunniatohtorin luonteesta. Saision Mansikkapaikka-novellikaan ei aivan pysy aiheessaan (kuten ei elämäkään), vaan arvokkaissa miekanhiojaisissa heittäydytään pohtimaan itäsuomalaisten Venäjä-suhteiden nyansseja: Rajalla rekkajonot ovat pitkiä, mutta elämä on nopeaa ja tiheää, mahdollisuuksia täynnä (s. 117).

Signaali on elämänmakuinen kirja. Se on jatkoa Saision elämäkerralliselle trilogialle, mutta on paljon lempeämpi. Signaali liikuttaa lukijaa varmoin ottein tilanteesta toiseen, vaikka se tekee selväksi muistojen epävarmuuden ja mielen mutkat. Mikä lukunautinto!

Signaalia on luettu paljon blogeissa, ja siitä on pidetty paljon. Kannattaa kurkistaa nämä blogit: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Ullan luetut kirjat ja Lukemisen kartasto.

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua, 8. painos, 2009
Alkuteos: Five Little Pigs, 1943
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Dekkariviikko on ollut niin innostava kokemus, että alkuperäinen suunnitelmani osallistua viikkoon vain yhdellä dekkarilla vesittyi saman tien. Blogeista lukemani dekkariarviot ovat houkutelleet lukemaan lisää dekkareita, ja kesälukemiseksi varaamani murhatarina ei yhtäkkiä riittänytkään. Kun luin Agatha Christien Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -pienoisromaanin, joka oli paketoitu houkuttelevasti esipuheineen kaikkineen, jouduin marssimaan lomapaikkakuntani kirjastoon ja lainaamaan lisää Christietä. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus sijoittui Christien kesäkartanon, Greenway Housen, maisemiin. Niinpä halusin lukea kirjan Kuolleen miehen huvimaja, joka on pidennetty versio lukemastani teoksesta.

Kuolleen miehen huvimajaa ei kirjastosta löytynyt, mutta löytyi Viisi pientä possua, jonka murhan tapahtumapaikkana on Greenway Housen patteripuutarha. Kyseessä on puutarhatasanne, jonka muureilla on pienoistykkejä - siitä nimitys. Koska tiesin, että Agatha Christien oman kesäkartanon mailla oli juuri tällainen puutarha, lukemiseen tuli mukava lisävire.

Viisi pientä possua on tietenkin perinteinen arvoitusdekkari. Sen päähenkilönä on belgialaisetsivä Hercule Poirot, joka omahyväiseen tyyliinsä ottaa haasteellisen murhamysteerin hoitaakseen. - Voitte olla aivan varma, että minä olen kaikkein paras, Hercule Poirot vakuuttaa asiakkaalleen (s. 8). Selvitettävä murha on tapahtunut jo 16 vuotta aiemmin, ja murhasta tuomittu henkilökin on jo kuollut, mutta nämä pienet yksityiskohdat eivät ole Poirot'lle ongelma. Poirot ei olisi Poirot, ellei hän paneutuisi asiaan perusteellisesti - ja lopulta saisi totuutta selville.

Viisi pientä possua -nimi tulee englantilaisesta lastenlorusta Five Little Pigs, joka on suomalaisille tuttu Kirsi Kunnaksen suomentamana sormiloruna: Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa, tämä pieni possu huusi perunoita tuokaa... Vuonna 1971 suomennetussa Christien dekkarissa loru on hiukan erilainen kuin Kunnaksen versio, mutta lorun periaate toimii koko arvoituksen pohjana. Poirot'n päässä nimittäin soi tämä hokema, koska murhamysteeriin liittyvät henkilöt sopivat luonteiltaan runon viideksi possuksi.

Dekkarin rakenne on melko kaavamainen. Alussa Poirot'n puheille tulee nuori nainen, joka on menossa naimisiin ja haluaa selvittää 16 vuotta aikaisemmat tapahtumat. Hänen äitinsä, Caroline Crale, tuomitiin silloin hänen isänsä, taiteilija Amyas Cralen murhasta. Murha oli suuri skandaali, ja motiivina pidettiin mustasukkaisuutta, Amyas Crale kun oli tunnettu naisseikkailuistaan. Caroline Crale on kuitenkin kirjoittanut tyttärelleen juuri ennen kuolemaansa ja vakuuttanut, että hän ei myrkyttänyt miestään. Tytär uskoo äitiään, vaikka kaikki todisteet puhuvat äidin syyllisyyden puolesta.

Poirot käy haastattelemassa oikeudenkäyntiin osallistuneet virkamiehet, jotka ovat vakuuttuneita Caroline Cranen syyllisyydestä. Sitten hän käy varsinaisen arvoituksen kimppuun, eli tapaa kaikki "viisi pientä possua": liikemies Philip Blaken; tämän veljen, kartanonherra Merredith Blaken; julkean viettelijättären, Elsa Greerin; viktoriaanisen feministi-kotiopettajattaren, neiti Williamsin ja syytetyn rujon sisaren, tutkija Angela Warrenin. Nämä "possut" edustavat brittiyhteiskunnan eri luokkia, ja yhteentörmäyksistä syntyy melkoista draamaa. Stereotyypeistäkin voisi puhua, mutta Christie hoitaa henkilökuvauksen varmalla tyylillään: Hän oli sentyyppinen ihminen joka aiheuttaa suunnattomasti tarpeetonta vaivaa ja unohtaa sanoa kiitos (s. 179).

Kaiken ohessa käydään myös keskustelua modernista taiteesta. - Taide, poliisipäällikkö sanoi halveksivasti. - Kaikki ne puheet taiteesta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt taidetta enkä koskaan ymmärräkään. Teidän olisi pitänyt nähdä se taulu, jota Crake maalasi. Kaikki oli toispuolista. Tyttö oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut hammassärkyä ja muurit olivat aivan vinot. Vastenmielisen näköinen koko juttu. En saanut sitä mielestäni pitkään aikaan. Näin siitä jopa unta. Ja mikä vielä pahempaa, se vaikutti minun näkööni - minä aloin nähdä kaikkialla väärin piirrettyjä muureja ja kiviaitoja. Niin, ja naisia myös. (S. 51.)

Kaiken kaikkiaan Viisi pientä possua osoittautui päteväksi dekkariksi: Se viihdytti, siinä oli vakaviakin pohdintoja moraalista ja rakkaudesta, ja lisäksi siinä oli sopivasti huumoria mukana. Se oli taattua Christie-laatua.

Osallistun kirjalla sekä Dekkariviikkoon että Hurjan hassun lukijan Agatha Christie -haasteeseen. Kirjailijan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 125 vuotta, joten juhlaan on syytä. Luulenpa myös, että tulen lukemaan useammankin Christien dekkarin tänä vuonna. Kirja on luettu myös Tässä kaupungissa tuulee aina -blogissa.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus, 2015
Alkuteos: Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 2014 (alun perin kirjoitettu 1954)
Suomentajat: Antti Autio ja Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tom Adams
Sivuja: 150 (lisäksi johdanto, esipuhe ja jälkisanat)
Mistä sain kirjan: kirjakerhon kuukaudenkirja




"Soittaja oli salapoliisikertomuksistaan tunnettu kirjailija Ariadne Oliver. Olette kenties lukenutkin -" Poirot vaikeni muistaessaan, että neiti Lemon luki ainoastaan kehittävää kirjallisuutta ja piti rikosromaaneja silkkana ajanhukkana. (S. 37.)


Agatha Christien Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus sopii Dekkariviikon kesälukemiseksi aivan loistavasti. Kirja on niin lyhyt, että sen ahmaisee vaikka parissa tunnissa laiturin nokassa (jos tarkenee). Omasta kesäparatiisistaan voi siirtyä vaivattomasti peribrittiläiseen, vehreään kartanomiljööseen, joka tässä kirjassa on kopio kirjailijattaren itsensä kesäpaikasta, Greenway Housesta. Jos omat ihmissuhteet tuntuvat lomasta huolimatta arkisen tavallisilta, saa hetkeksi heittäytyä keskelle englantilaisen yläluokan kummallisia ihmissuhdekiemuroita. Ja siinä kun pohtii älyllisesti suurinta lomahaastettaan, esimerkiksi matonpesua, saa murhamysteerin lopuksi hurrata Hercule Poirot'n harmaille aivosoluille.

Christie kirjoitti tämän pienoisromaaninsa alun perin kirkkonsa uuden lasimaalauksen rahoittamiseksi, muttei saanutkaan tarinaa myytyä. Myöhemmin kirjan aineksista kehittyi pitempi kokonaisuus, yksi Christien suosituimmista dekkareista, Kuolleen miehen huvimaja. En muista, olenko juuri tuota klassikkoa lukenut, mutta olen nähnyt sen pohjalta tehdyn tv-sarjan osan. Kyseessä on tietysti maailman kuulu, brittiläisen ITV-televiokanavan tuottama ja David Suchetin tähdittämä Hercule Poirot -tv-sarja.

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus alkaa siitä, että Ariadne Oliver, Poirot'n rikoskirjailijaystävätär, soittaa Poirot'lle ja pyytää tältä apua. Oliver on kutsuttu Greenshore House -nimiseen kartanoon vierailulle järjestämään viihdyttävä rikossuunnistus kyläjuhlien ohjelmaksi. Kartanon tunnelma on kuitenkin herättänyt kirjailijattaren aavistukset, ja hän kutsuu Poirot'n paikalle, eikä suotta. Huvitukseksi järjestetty rikospähkinä muuttuu todeksi, ja Poirot joutuu tositoimiin. Epäiltyinä onkin pian koko kartanon väki, ja ilman Poirot'n päättelykykyä murha - tai oikeastaan useampikin -  olisi jäänyt arvoitukseksi.


Pieni rikostarina on ehkä ollut Christielle näppärä välityö, mutta  hänen faneilleen tämä on maittava herkkupala. Kustantaja varmasti hieroskelee käsiään punnan kuvat silmissään, kun kaltaiseni fanit hankkivat tämän taiten pakatun pienoisromaanin omaan hyllyynsä. Mutta voiko meitä moittia?

Christie on kiistatta rikoskirjallisuuden kuningatar. Koska Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on vain 150 sivun mittainen tarina, siinä korostuvat kirjailijattaren tavaramerkit: Lukija ei voi kuin ihailla Christien taloudellista henkilökuvausta, sillä tarvitaan vain muutama tarkka virke ja henkilöistä tulee täysin eläviä. Dialogiin piiloutuu paljon brittiläisen yläluokan kritiikkiä. Latautuneet ihmissuhteet paljastuvat pienin vihjein, oikeastaan sivulauseissa. Lopulta kimurantti murhamysteeri tuntuu täysin aukottomalta, ja Christien taiturimainen juonenkehittely saa taas kerran lukijan kiitoksen. Tälläkin tarinalla on siis ansionsa, ja tietysti täysin yllättävä loppu.

Christien ironinen (brittiläinen) huumori pääsee loistamaan useammassakin kohtaa, mutta erityisesti minua huvitti Ariadne Oliverin hahmo, joka lausahtelee totuuksia dekkarikirjailijan ammatista: En tiedä, kuinka hyvin tunnette meidän kirjailijoiden sielunelämää, mutta emme yleensä voi sietää sivullisten tekemiä ehdotuksia. Ihmiset saattavat sanoa esimerkiksi, että tuo kuulostaa hienolta, mutta eikö olisi parempi, jos joku tietty henkilö toimisikin toisin. Tai sitten he voivat todeta, että uhriksi sopisi heidän mielestään paljon luontevammin henkilö A kuin henkilö B. Tai että murhaajan pitäisi mieluummin olla henkilö D kuin henkilö E. Sellainen on niin turhauttavaa, että tekisi mieli käskeä moisia ehdottelijoita kirjoittamaan koko tarina itse, kun kerran ovat niin eteviä. (S. 51.)

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on tapahtumapaikaltaan elävän tuntuinen, koska paikka on kuvattu kirjan kannessa. Englantilaisen kustantajan idea on ollut kutsua pienoisromaanin kannen tekijäksi Tom Adams, joka kuvitti Christien romaanien kansia -60-70-luvuilla. Kirjaa varten tämä 90-vuotias taiteilija vieraili Christien lapsenlapsen, Mathew Prichardin, kutsumana Greenway Housessa ja sijoitti kirjan kanteen yksityiskohtia kartanon miljööstä. Piirsipä hän myös murhamamman itsensä kirjan takakanteen. Kansi on kaunis.

Kuvittaja on laatinut teokseen myös johdannon, jossa kerrotaan sekä murhamammasta että kansikuvataiteesta. Johdannon lisäksi teosta elävöittää esipuhe, jossa Mathew Prichard muistelee Nimaa ja perheen kesäpaikkaa.Teoksen jälkisanoina filosofian tohtori John Curran puolestaan valottaa juuri tämän pienoisromaanin syntyä. Christiellä oli tapana hahmotella romaanejaan varten useita juonikuviota ja luonnostella niitä muistikirjoihinsa, joita on jäänyt yli 70 kappaletta. Ajatelkaa, että tällä nerokkaalla juonenpunojalla oli takataskussaan vieläpä vaihtoehtoja kaikille ällistyttäville ratkaisuilleen!

Suosittelen Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -teosta lämpimästi kaikille Christie-faneille, mutta myös yleisesti kaikille dekkarien ystäville. Johdanto, esipuhe ja jälkisanat toimivat mainiona kehyksenä rikostarinalle ja kertovat Christien työstä ja luonteesta. Taustatiedot saivat minut kiinnostumaan kirjailijan elämästä ja haaveilemaan matkasta Greenway Houseen, joka on auki yleisölle. Sain myös melkoisen kipinän ruveta lukemaan Christien teoksia uudelleen. Nuorena ahmin lähes kaikki hänen dekkarinsa, ja ihastuin erityisesti neiti Marple -tarinoihin. Aavistan kuitenkin, että paljon niiden huumorista ja luokka-asetelmista on mennyt 15-vuotiaalta ohi, joten niistä voisi löytyä lisääkin yllätyksiä.

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjakaapin avain, Kasoittain kirjoja ja Kaisa Reetta T. Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon, jota juhlistetaan kirjablogeissa ympäri maan.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset, 2014
Kustantaja: Teos
Kansi: Pekka Laitinen
Sivuja: 469
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä. Jos kohta Volter Kilven Saaristolaissarja, ehdottomasti yhtenä jakamattomana kokonaisuutena avautuva, on myös kahdeksan itsenäistä tekstiä. (S.5.) Volter Kilven koti- ja sielunmaisemasta tempaistaan liikkeelle kahden kaveruksen, hyvämuististen ja lukeneiden miesten, Aimon ja Köpin, merisoutumatka Kustavista Hailuotoon.

Kun lukija astuu veneeseen näiden veijareiden seuraan, eipä hän paljon voi aavistaa, millaiselle huimalle kulttuurimatkalle hänet paiskataan. Lopputulos on kuitenkin kiistaton: Juha Hurme on kirjoittanut 2000-luvun tärkeimmän suomalaisen kirjan. (Tai no, Sofi Oksasen Puhdistus ehkä kilpailee samasta määritelmästä, ja täytyy kai myöntää, että ihan kaikkia 2000-luvun suomalaisia kirjoja en ole kuitenkaan lukenut. Pakkohan tässä olisi ottaa kantaa myös kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden määritelmiinkin, mutta niputan ne nyt samaan ryhmään: kirja). Sen lisäksi, että Hurme on kirjoitanut 2000-luvun tärkeimmän kirjan, hän on kirjoittanut Suomen historian hauskimman kirjallisuushistorian. Ei enempää eikä vähempää.

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset  kuuluu jokaisen kirjallisuuden rakastajan yöpöydälle. Se on humanistin opas humanismin syvimpään olemukseen, tinkimätön pamfletti taiteen ja kulttuurin puolesta, kirjallisuuden korkeaaveisua kannesta kanteen: Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei ehdi nyt avuksi. (S. 53.)

Miten Juha Hurme tekee sen? Aimo ja Köpihän vain soutavat ja puhuvat. Heidän matkansa etenee hitaasti pitkin Suomen länsirannikkoa. Paikkakunnat tuovat soutajien mieleen kirjailijoita ja miesten tarinointi singahtaa aiheesta toiseen. Merellä on vastatuulta, myrskyäkin, on tyyntä ja on sopivaa tuulta, välillä soutaminen on näännyttävää - jopa siinä määrin, että kaverusten sanallinen arkkukin ehtyy (mikä on erittäin harvinaista) - välillä päästään etenemään purjeella. Luonto tarjoilee yllätyksiä:
   - Ei saatana, lisäsi Köpi, me ollaan eksytty.
Ja niinpä he olivatkin, vaikka eivät sentään mitenkään kohtalokkaalla tavalla, vaan oikeastaan sopivasti, tämänlaatuisen esteettis-filosofisen soutuvaelluksen luonteeseen natsaten, suorastaan piristävästi. (S. 53.)

Soutajien tahdissa myllää myös lukijan mieli. Välillä hengästyttää, sitten naurattaa ja lopulta itkettääkin, sillä niin vauhdikkaasti, antaumuksella ja viisaasti ystävykset ruotivat kirjallisuuden, teatterin ja musiikin syntyjä syviä. He miettivät maailman, jumalan (-Tämä on saarna jumalasta pienellä j:llä!) ja ihmisen olemusta ja merkitystä, taiteen määritelmää ja historian kummallisuuksia.

Kun päivän (tai yön) soudut on soudettu ja lähestytään leiripaikkaa, kuullaan paikallinen kansantarina. Näin soutumatkan ehkä ylevätkin mietteet ankkuroidaan takaisin maanpinnalle, tavallisten ihmisten keskelle, sillä se on Hurmeen ydinajatus. Hurme nimittäin riisuu kulttuurin kaikesta pönötyksestä. Hän tekee siitä joka jätkän etuoikeuden. Missään kohtaa mikään taide ei ole niin sanotusti korkeaa, vaan se on kaikkien yhteistä, yleistä ja mitä suurimmassa määrin suositeltavaa.- Aion puhua kuin ruuneperi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergistä. Koska hänen nimeensä on, hänestä itsestään riippumattomista syistä, tarttunut niin paljon vinoutuneiden tulkintojen kuonaa, unohduksen sienirihmastoa ja aikakausien ruosteista patinaa, kutsun häntä jatkossa selkeyden vuoksi Jussiksi, aivan kuten sinä, samoin perustein, puhuit eilen Kivestä Stenana. (S. 330.)

Hurme on kirjoittanut Nyljettyihin ajtuksiin esseen toisensa perään, mutta ne tarjoillaan sellaisella innolla ja sopivasti matkanteon ryydittämänä, että lukijan mieli pysyy valppaasti mukana, vaikka ei olisi kyseisestä taiteilijasta aiemmin kuullutkaan. Eniten mieltäni lämmittivät tietysti kirjallisuuden historian tutut ja tuntemattomat suurmiehet (ja muutama nainenkin), jotka Juha Hurme on asettanut samalle viivalle. Hänen kykynsä intoutua Stenasta ja Jussista siinä missä August Pyölniitusta tai Josef Julius Wecksellistä on sitä luokkaa, että lukija haluaisi saman tien tarttua kaikkiin niihin teoksiin, joita tämä armoitettu innostaja mainitseekaan.

Juha Hurme on kulttuurijätkä, jota ilman suomalainen teatteri ja kirjallisuus olisi valtavan paljon tylsempää. Hurme on tinkimätön tekijä, ja hänen näkemyksensä on niin maalaisjärkinen ja riemastuttava, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ja pässiksi tässä itsensä tunteekin, sillä sellainen määrä kirjallisuutta ja kulttuurin tuntemusta tällä miehellä on muistissaan ja ajattelussaan sisäistettynä.

Lopuksi siteeraan vielä Aimoa, joka kadehtii Poroholman leirintäalueella rugbylätkämatsin kuuluttajan äänentoistolaitteita:
-Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. (S. 61.)

Nyljetyt ajatukset on luettu ainakin näissä blogeissa: Donna Mobilen kirjat, Lainamaailmat ja Ullan luetut kirjat. Juha Hurme voitti teoksellaan vuoden 2015 Jarkko Laine -palkinnon ja Lause-Finlandian. Toivottavasti palkinnot tuovat kirjalle lisää lukijoita, sillä tämä kirja ei tee itsestään numeroa. Se vain on aidosti sitä mitä on: kirjojen kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!