Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen, kannen kuva-aiheet Hannu Väisäsen seinävaatteesta Les caractères
Sivuja: 286
Mistä sain kirjan: oma ostos






- - Sillä viisitoista minuuttia voi olla myös kausi, haluttaessa jaettavissa pieniksi onnen sekunneiksi. Näytelmä mahtuu tulitikkurasiaan, tragedia sormustimeen, kuten meillä sanotaan... Onni ei mahdu minnekään, koska mitään niin pientä ei ole. - - (S. 260.)

Mikä onni kirjakaupassa: Hannu Väisäseltä on ilmestynyt uusi kirja! Eipä aikaakaan, kun työmatkojani saattelivat Väisäsen sanat, joiden myötä katosin hetkeksi tamperelaisesta nyssestä jonnekin aivan muualle.

Tai mistä sen tietää - ehkä kirjailija Hannu Väisänen tarkkaili minua ja kirjoitti minut juuri siihen: arkeaan pakenevaksi perheenäidiksi tamperelaiseen paikallisbussiin. Miten hän kuvaisi ohi vilistävät rakennukset - kattojen yli nousevan Hotelli Tornin, laatikkomaisen yliopiston päärakennuksen, jolla on parinaan Tampere-talo? Aivan varmasti hän kertoisi Hämeenkadun mukulakivien kodikkaasta tärinästä. Mitenkä hän kuvailisi harmaan takkini ja harmaan huivini, mitä hän näkisi vaaleanpunaisissa kengissäni? Entäs harmaa laukkuni täynnä oppilaiden mielikuvitusta? Lähtisinkö lentoon vai katoaisinko harmaaseen sateeseen vai kenties johonkin oppilaan tarinaan? Voi, Hannu, voisitko mitenkään kirjoittaa arkiaamustani tarinan!

Väisäsen uutuus sopi työmatkalukemiseksi vallan erinomaisesti, sillä se on novellikokoelma, kuten nimestä voi päätellä: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Yhden tarinan sai mukavasti luettua päivän työmatkojen aikana. Jossain vaiheessa kevättä huomasin kuitenkin, että säästelin kirjaa, koska en halunnut kertomusten loppuvan. Viimeiset tarinat luinkin lomalla - täydellistä onnea!

Olen blogiaikanani (ja aikaisemminkin) lukenut Väisäsen Finlandia-voittajan Toiset kengät, joka on osa hänen omaelämäkerrallista tuotantoaan. Aikanaan omaelämäkerrallisten teosten ensimmäinen osa, Vanikan palat, teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Viime vuosien riemastuttavimpia lukukokemuksiani on kuitenkin ollut Taivaanvartijat, jota äänestin Blogistanian Finlandiassa 2013 vuoden parhaaksi kirjaksi. Se on ylittämätön. Tai niin ainakin luulin, sillä tämän kokoelman jälkeen en enää ole aivan varma ykkössuosikistani.

Hannu Väisäsen uusimman teoksen lukeminen on toisaalta tuttu lukukokemus. Kertomisen pohjavire on nimittäin taattua Väisästä. Huumori, lämmin ironia, rönsyily, liioittelu, ihmettely ja oivallukset ovat tallella. Lukijalle on tarjolla kuitenkin myös yllätystä, sillä tämä teos ei olekaan aivan kokonaan omaelämäkerrallinen.

Piisamiturkki ja muita kertomuksia sisältää 12 novellia, joiden tapahtumapaikat vaihtelevat. Ollaan esimerkiksi Kouvolassa: Kaupungin nimi on Kouvola. Yhtä paljon intohimoja, matalamielisyyttä ja aaveita kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Rakkauselämää tärkeämpää lienee se että siellä on tärkeä risteysasema.- - (S. 98.) Tai ollaan New Yorkissa, ollaan Toulonissa, ollaan Osakassa ja käväistäänpä Oslossakin. Hannu Väisänen, Oulun poikia, on todellinen kosmopoliitti, joka osaa pitää silmänsä ja korvansa auki. Hän on kertojana kotonaan missä vaan, ja maailman eri kolkilta mukaan on tarttunut kertomus jos toinenkin.

Hannu Väisänen havainnoi ympäristön ja yksityiskohdat kaikilla aisteillaan sekä kuvaa ihmiset lempeästi ja riemastuu heistä. Näistä aineksista syntyy verratonta tarinaa. Kertomuksista tulee mieleeni Tuhannen ja yhden yön tarinat. Väisänen on kuin Sehrezad, joka kuiskii korvaani uskomattomia satuja. Niissä yksinäisistä ihmisistä tulee yhtäkkiä prinssejä ja prinsessoja, noitia tai velhoja. Edes hetkeksi.

Taas kerran vertaan Väisästä Tove Janssoniin. Mitä monilahjakkuuksia nämä kuvataiteilija-kirjailijat ovatkaan! He näkevät ihmiset ja osaavat kuvata heidät myös sanoin. Jansson oli modernisti, mutta Hannu Väisänen rönsyilee. Heitä yhdistää kuitenkin satujen lumous, tarinan kertomisen tarve sekä lempeys ja viisaus, jotka pukeutuvat vaivatta sanoiksi.

Kun Väisänen kertoo tarinoitaan, lukija ymmärtää, että elämä on merkillistä. Se on salaperäistä ja kiehtovaa, ihmeitä täynnä. Kaikki tarinat eivät ole välttämättä onnellisia, eivätkä suuria. Ihmiset ovat pieniä, tavallisia ja arkisia, he voisivat olla jopa tylsiä, kuten melkein unohtunut äitipuoli, puolison vanhapiika-täti tai ranskalaisen lähikaupan nyrpeä kassaneiti. Mutta kun Väisäsen kynä on koskettanut heitä, heistä tulee merkittäviä: Tällaisia kiukkuisia kassaneitejä, seteleihin ja luottokortteihin tarttuvia ohdakkeita on maailma tietysti pullollaan. Maailma ei niinkään koostu väestä ja vedestä kuin samankaltaisista tapahtumista, samankaltaisista kohtaloista. Pitkät kassajonot piirtävät maailmaan todellisen kartan, sen reitit ja rajat, ja siihen karttaan kaikkeen kyllästyneet, ikikiukkuiset kassaneidit painavat omat nastansa. (S. 189.)

Parhaimmilleen Väisäsen kertojanlahjat virittäytyvät Japanissa, johon sijoittuvat novellit Aika ja Nukkemestari, jotka suorastaan hehkuvat ihmeitä ja satujen kauneutta. Niistä en kerro mitään. Lukekaa itse, sillä Väisänen on kirjoittanut ne juuri teille!

Palaan arkiaamun työmatkalleni, sinisenä hehkuvaan TKL:n bussiin ja näen itseni lukemassa Väisäsen kertomuksia. Ja siinä se on - totuus tästäkin hetkestä: Näyttää siltä että me kaikki havittelemme jotenkin toisenlaista kohtaloa, jätämme kotimme ja kuvittelemme uusiutuvamme joissakin toisissa, meille kokonaan vieraissa olosuhteissa (s. 257). Minä tyydyn vakipaikkaani, jos Väisänen lupaa kuiskia tarinoita korvaani. Tarvitsen niitä ainakin tuhat - ja ehkä vielä yhden, jos saan pyytää.


Julkaisen arvioni yhtä aikaa ystäväni, P. S. Rakastan kirjoja blogin Saran kanssa. Lisäksi Piisamiturkki ja muita kertomuksia on luettu ainakin blogeissa Ilselä, Hemulin kirjahylly, Kirjareppu, Mummo matkalla ja Kirjoituksia.