John Steinbeck: Punainen poni

John Steinbeck: Punainen poni, 8. painos, 1974
Alkuteos: valikoima teoksesta The long Valley, 1938
Suomentajat: Tuomas Anhava, Jouko Linturi ja Tauno Tainio
Kustantaja: Tammi, Kurki-sarja
Kansi: ?
Sivuja: 126
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



John Steinbeck on nobelisti, jonka tuotanto elää vahvana edelleenkin. Hänen teoksistaan on tehty ahkerasti myös elokuvia, jotka tietysti lisäävät teosten kuolemattomuutta. Jos vertaa kahta suurta amerikkalaista realistisen tyylin nobelistia, Ernest Hemingwaytä ja John Steinbeckia, voisi väittää, että Steinbeck elää teoksillaan ja Hemingway elämällään. Todennäköisesti jokainen suomalainen on lukenut peruskoulu- tai lukioaikoinaan joko John Steinbeckin Helmen tai Hemingwayn Vanhuksen ja meren. Siinäpä kirkkaita ja selkeitä pienoisromaaneja, klassikkoja, jotka kestävät aikaa. Väittäisin kuitenkin, että Steinbeckin kirjoja luetaan nykyisin enemmän kuin Hemingwayn kirjoja, sen sijaan Hemingwayn elämäkertoja luetaan takuulla enemmän kuin Steinbeckin vastaavia.

John Steinbeck on kirjailija, jonka ansiosta minusta tuli kirjallisuuden opiskelija. Lukion jälkeisenä välivuotena luin Steinbeckin suomennetun tuotannon lähes kokonaan ja innostuin lukemisesta pitkästä aikaa aivan valtavasti. Vihan hedelmissä oli kohtaus, joka on edelleen yksi kauneimmista ja kauheimmista, joita olen koskaan lukenut; Hiiriä ja ihmisiä yllätti minut täysin ja Ystävyyden talosta löysin jotain syvän inhimillistä, joka tavoitti parikymppisen nuoren naisenkin (kirjahan kertoo laitapuolen kulkijoista) ja herättää edelleen jonkinlaisen aavistuksen ihmisenä olemisen syvimmästä tarkoituksesta (tai tarkoituksettomuudesta). Lukematta on vielä Eedenistä itään, ja lukematta oli myös tämä Punainen poni.

Tartuin kirjaan, koska sillä kuittaan HelMetin Kirjan vuosi -lukuhaasteen kohdan 21: Kirja, joka piti lukea koulussa, mutta jota et koskaan lukenut. Kohta oli vähän ongelmallinen, koska luin tunnollisesti ja yleensä melkoisella innolla kaikki kirjat, jotka äidinkielen opettaja ojensi luettavaksi. Oksan hyllyltä -blogin Marikalla oli sama ongelma, ja matkin häntä tällä kirjavalinnallani. Luen siis tähän kohtaan kirjan, jonka rinnakkaisluokka luki ja joka herätti jo silloin kiinnostukseni.

Steinbeckin riipaiseva Helmi on osunut käteeni Kurki-sarjan kirjana, kuten nyt Punainen ponikin, jonka löysin taannoin kirpparilta juuri samana painoksena, jona se oli yläasteen kirjaston hyllyssä. Vihreälle pohjalle kuvattu punainen poni on jäänyt mieleen. Odotin kirjan olevan samantyylinen pienoisromaani kuin Helmi, mutta yllätyin, kun ohut kirja osoittautuikin novellikokoelmaksi. En tiennyt Steinbeckin edes kirjoittaneen novelleja!

Tässä pienessä teoksessa on viisi novellia, joista jokainen on hallittu ja puhutteleva kokonaisuus. Ensimmäiset kolme novellia, Lahja, Korkeat vuoret ja Lupaus kertovat Jody-pojasta, joka elää perheensä kanssa maatilalla Salinasissa, Kaliforniassa. Pienen pojan elämässä on kolme tärkeää aikuista: isä, äiti ja perheen renki, karjapaimen Billy Buck, jonka kanssa Jody jakaa rakkauden hevosiin. Billyllä ja Jodylla on läheisemmät välit kuin isällä ja Jodylla, sillä isä on ankara ja etäinen. Kokoelman nimen mukaisesti punainen poni on Jodylle aivan erityisen tärkeä, ja kolme ensimmäistä novellia kertovat Jodyn elämän ohella myös kolmesta hevosesta.

Jodyn elämä ja kasvaminen on kerrottu sellaisella taidolla, jolla parhaat kirjallisuuden lapsikuvaukset on aina tehty: vilpittömästi lasta kunnioittaen. Tove Janssonin Kesäkirjassa tai Teuvo Pakkalan Lapsia-novellikokoelmassa on tätä samaa kunnioitusta, jota löytyy myös Tsehovin lapsinovelleissa. Lapsuutta ei romantisoida, vaan siitä tehdään tosi: Puolivälissä keväistä iltapäivää Jody poikanen asteli sotilaallisesti pensaitten reunustamaa tietä kotiranchiaan kohti. Kullanvärinen laarditölkki, jossa hän kuljetti koulueväitään, kävi oivallisesta bassorummusta, kun sitä paukutti polvella, ja pärisyttämällä napakasti kieltään hampaita vasten hän sai pikkurummut ja väliin trumpetit täydentämään soitantoa. Koululta niin rivakasti astelleen joukkueen muut miehet olivat vähän aikaa sitten poikenneet kuka mihinkin pikku kanjoniinsa ja painuneet kärryteitä pitkin omille kotirancheilleen. Nyt Jody marssi näköjään yksin, polvia korkealle nostellen ja jalkoja tömisyttäen, mutta hänen perässään tuli isot liput liehuen ja miekat välkkyen varjoarmeija, äänetön mutta kauhistava. (S. 60.)

Kokoelman kaksi viimeistä novellia, Krysanteemit ja Pako ovat itsenäisiä tarinoita, mutta sijoittuvat myös Salinasin seudulle, josta Steinbeck on kotoisin. Karu maaseutu, karjatilojen elämä ja vuoret ovat keskeisiä motiiveja näissä novelleissa, eikä voi välttää ajatusta, että Steinbeck on kirjoittanut näihin omia lapsuusmuistojaan tai havaintojaan kotiseutunsa ihmisistä. Krysanteemit-novellin tunnelma on yhtä taidokkaasti ja herkästi hyppysissä kuin mestarinovellisti Raymond Carverin novelleissa konsanaan. Pako puolestaan tuo mieleen Helmen. Novellien suomentajat Tuomas Anhava, Jouko Linturi ja Tauno Tainio ovat tehneet taidokasta työtä, sillä teksti soljuu vaivattomasti.

Kokonaisuutena Punainen poni oli hieno jatko John Williamsin Stonerin jättämälle tunnelmalle. Steinbeckin varma, konstailematon tyyli on helppolukuista, mutta syvää. Siinä on tasoja, joille lukija johdatetaan huomaamatta, kuin vahingossa. Kerronta luo vahvat kuvat lukijan eteen, ja yhtäkkiä sitä huomaa istuvansa pala kurkussa tamperelaisessa bussissa, vaikka vasta silitteli punaisen ponin kylkeä Kaliforniassa.



Punainen poni on luettu ainakin Sheferijm-blogissa.