Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä, 2009Alkuteos: Extension du domaine de la lutte, 1994
Suomentaja: Ville Keynäs
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Rahinantti
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
En pidä tästä maailmasta. En todellakaan pidä. Yhteisö, jossa elän, inhottaa minua: mainokset kuvottavat, tietojenkäsittely oksettaa. Työni atk-asiantuntijana on pelkkää esimerkkien, lähteiden, kriteerien ja rationaalisten päätelmien kopioimista. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on suoraan sanoen pikemminkin negatiivista ja tarpeetonta neuronien kuormittamista. Tämä maailma tarvitsee kaikkea muuta paitsi lisää tietoa. (S. 81.)
Michel Houellebecqin nimi on tullut vastaani siellä ja täällä, erityisesti nuorten miesten arvostamana ja ihailemana kirjailijana. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen nimeensä Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogissa ja nyt, kun vertaan Melenderin romaania Ranskalainen ystävä tähän Houellebecqin romaaniin, näen niissä paljon yhteistä. Houellebecq on selvästi vaikuttanut Melenderin tyyliin. Se tyyli on hyvin miehinen ja nihilistinen, väkivaltainen ja absurdi. Ja epäilemättä ylivertaisen älykäs - ainakin nuorten miesten mielestä.
Kun etsin ennen lukukokemustani kirjailijasta tietoa, törmäsin määritelmiin, joissa Houellebecqiä kuvaillaan termeillä "Ranskan vihatuin kirjailija" tai "kulttikirjailija" tai "Ranskan kirjallisuuden paha poika". Mitenkähän tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti mahtaa pärjätä kauhukakaran kanssa? Jotain yhteistä löytyi kuitenkin heti kirjan alussa:
Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyttymys, tiesin sen jo seitsenvuotiaana. Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Uskon todellakin, että pelkkä lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin.
Sellaista minulle ei suotu. (S. 14.)
Tähänpä se sielujen sympatia sitten jäikin. Luin kirjan kyllä mielenkiinnolla, sillä minun ei tarvinnut lukea montakaan sivua Halujen taistelukenttää, kun aloin vertailla päähenkilöä Albert Camus'n Sivullisen päähenkilöön, Mersaultiin. Nämä nuoret miehet ovat sukulaissieluja: tunteettomia, yksinäisiä, syrjäytyneitä ja vastenmielisiä ihmisiä. Heidän vastenmielisyytensä syntyy pääasiassa siitä, että he näkevät kaikki ihmiset ympärillään yhdentekevinä tai jopa halveksittavina. Elämä ei tunnu miltään, ihmiset eivät tunnu miltään.
Halujen taistelukentän voi lukea myös sairaskertomuksena. Teoksen päähenkilö, 30-vuotias it-alan insinööri masentuu uskottavasti. Paha olo lisääntyy sivu sivulta, ja viimeiset sivut ovat oikeastaan täyttä tuskaa.
Välillä huomasin tavoittavani jotain nuorten miesten ajattomasta, yhteisestä kaipauksesta: vastikään lukemassani Mika Waltarin Suuri illusioni -kulttiteoksessa haaveiltiin täydellisen rakkauden toteutumisesta 1920-luvulla, ja yhtäkkiä, tässä 1990-luvun ranskalaisessa kulttiteoksessa, pohditaan myös tuollaisen rakkauden mahdollisuutta: Rakkaus viattomuutena tai kykynä illuusioihin, kykynä tiivistää vastakkainen sukupuoli yhteen ainoaan rakastettuun olentoon...(s. 111). Molemmissa kirjoissa päädytään ajatukseen, että illuusio on mahdoton - Waltari kuitenkin päätyy lopputulokseen paljon kiihkeämmin ja kauniimmin sanakääntein kuin Houellebecq. Näitä kulttikirjoja yhdistää myös Pariisi. Siinä missä Mika Waltarille Pariisi oli unelmien kaupunki, moderni, sykkivä ja kiehtova, Michel Houellebecq toteaa: Saapuminen Pariisiin on aina yhtä synkkä (s. 81).
Halujen taistelukentässä on paljon mustaa huumoria, pinnallisen elämänmenon kritiikkiä, ihmissuhteiden vaikeutta ja elämän tarkoituksettomuutta. Välillä ei tiedä, pitäisikö tälle kaikelle itkeä vai nauraa: Olen elänyt niin vähän, että kuvittelen helposti etten kuole. Tuntuu epätodennäköiseltä, että ihmiselämä voisi supistua näin vähään. Sitä kuvittelee tahtomattaankin, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotakin. Se on paha erehdys. Elämä voi hyvin olla sekä tyhjä että lyhyt. Päivät kuluvat köyhinä, jättämättä minkäänlaista jälkeä tai muistoa, ja sitten yhtäkkiä päättyvät. (S. 48.)
Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja. Kirja on poimittu Kirjasammon sivuilta.
Tiedän kenelle voisin vinkata tästä kirjailijasta - ja miksenpä voisi siitä itsekin tykätä :)
VastaaPoistaKyllähän tätä mieluusti luki, sillä sivuja ei ollut kovin monta... Toisaalta päähenkilö oli säälittävä, toisaalta pelottava tyyppi. Kauhukakara ei siis ollut pelkästään kauhea. Pinnallisuuden kritiikki on aina paikallaan, vaikka näin rujona ei ehkä aivan makuuni.
PoistaOlen lukenut H:lta teoksen Maasto ja kartta. Kävin juuri läpi tilastoni ja huomasin, että se on jäänyt minulta kirjaamatta ylös tilastoon. No, muistan kuitenkin sen lukeneeni. H. herättää paljon tunteita, joten siinä mielessä hänen "projektinsa" on onnistunut. Jos pidän hänen lukemisestaan, tunnen siitä jollakin tavoin syyllisyyttä, joka tietysti on ihan absurdia.
VastaaPoistaEn tiennytkään, että Melender on kirjoittanut H:sta. Minähän pidän ihan mahdottomasti Melenderin kirjoituksista, jotka inspiroivat minua suuresti. Teoksiaan tuskin uskallan lukea, koska ne vievät sellaiseen ajatuspyörteeseen, kuten taannoin Kylmä sota osoitti. En itse näe hänen ja H:n välillä kovin paljon yhtäläisyyksiä, joka ei tietenkään tarkoita, etteikö niitä voisi olla. Minullel Melender on kirjarakkauden ääni.
Joka tapauksessa mahtava aloitus lauantaiaamulle oli lukea tämä tekstisi. Hyvää viikonloppua!
Kiitos kommentista, Omppu! :) En tiedä, uskallanko muita Houellebecqin teoksia lukea, mutta kirjailija todellakin herättää tunteita. Välillä kauhistelin ja välillä naureskelin lukiessani. Nuorten (vihaisten) miesten sielunmaisemana ja masennuksen kuvaajana kirja voisi olla opettavainen, ja tästä romaanista jäi myös aika avuton olo. Mikä voisi murtaa ihmisvihan muurin? Tai ehkä tällainen maailmankuva on lopulta realistinen, ainakin realistisempi kuin optimistinen humanismi - jos nykymaailmaa tarkastelee.
PoistaMelenderin romaanissa Ranskalainen ystävä (joka oli taannoin myös Finlandia-ehdokkaana, mikäli oikein muistan) on hyvin samantyyppinen päähenkilö, joka tuntee samanlaista ylemmyyttä ja kylmyyttä kanssaelääjinsä, kuin tämä Houellebecqin päähenkilö. Romaani on myös kunnianosoitus ranskalaiselle kirjallisuudelle. Luepa ihmeessä!
Kiittelen tuota Kirjan vuosi -lukuhaastetta, joka on tuonut eteeni sellaisia kirjoja, joihin en olisi muuten tarttunut.
Luin tuon Ranskalaisen ystävän heti sen ilmestyttyä, mutta en nyt enää muista niin tarkasti muuta kuin sen, että se oli huikea. Muistan ajatelleeni, että onpas eurooppalaista suomalaista kirjallisuutta. Katsoin, että se ilmestyi vuonna 2009 ja luin sen heti silloin, joten ei ihmekään, kuudessa vuodessa unohdan jo paljon.
PoistaLuin Ranskalaisen ystävän blogiaikanani, joten se on melko tuoreessa muistissa. Ilmeisesti olet pitänyt siitä enemmän kuin minä, sillä minua päähenkilön kyynisyys ja kylmyys sekä kirjan väkivalta vieraannuttivat. Taisin nimetä kirjan testosteroniromaaniksi.
PoistaLuin vuosia sitten Houellebecqin Alkeishiukkaset. En tietenkään muista siitä paljoa, koska aloitin blogini osittain juuri siitä syystä että muistaisin, ja ylimalkaan lukemastani kirjoittamisen 10 v aikaisemmin. Alkeishiukkaset ilmestyi vielä sitä ennen. Mutta sen muistan, että se oli kuitenkin ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen luettava. Luulenpa, että hän saattoi siinä vaiheessa olla vähemmän provokatorinen.
VastaaPoistaLeena/Donna mobile ks. mun vastausta ylempänä. Me ollaan varsinaisia muistamattomuuskerholaisia. :) Saatan muistaa hyvin tunnelman tai jonkin detaljin tai jonkun kuvan, jonka lukeminen on eteeni piirtänyt, mutta en sitten muuta. Kamalaa.
PoistaOnneksi ymmärsimme perustaa kirjablogit, muutenhan tässä ei muistaisi yhtään mitään! Yleensä minullekin jää mieleen vain, oliko kirja hyvä vai vähemmän hyvä. Tunnelma yleensä painuu muistiin, vaikkei muistaisi edes päähenkilöä.
PoistaIlmeisesti Houellebecqejä kannattaisi lukea enemmänkin, jos kirjoista on jäänyt teille positiivinen mielikuva. Halujen taistelukenttääkin voi kyllä myös suositella.
Onneksi ymmärsimme perustaa kirjablogit sen vuoksi että tieto näistä helmistä levittyy... Pistän tämän nimen muistiin: kiinnostuin kirjasta tavattomasti, kiitos hienon kirjoituksesi <3
VastaaPoistaKiitos kommentista, Kaisa Reetta! <3 Monta helmeä on tullut bongattua kirjablogien kautta ja lisää löytyy päivittäin. Lukulistat ovat kohta kilometrien mittaisia...
PoistaMua nauratti ääneen, kun luin tämän bloggauksen, oli niin osuvaa kuvausta kohderyhmästä. Luin Maaston ja kartan kesällä, enkö osunut ihan kohderyhmään itse, vaikka muuta voisi luulla. Mutta ehkä yhdelle lyhkäiselle Houellebecqille voi vielä antaa mahdollisuuden. :-D
VastaaPoistaOman kohderyhmän ulkopuolelta lukeminen tekee ihmiselle ihan hyvää. Maasto ja kartta on epäilemättä tätä samaa sarjaa, mutta kiinnostavaahan tämä on. Toisaalta kuin pientä itsekidutusta, koska ei pysty ymmärtämään tällaista maailmankuvaa millään tavalla. Suosittelen tätä kirjaa kuitenkin. Tässäkin on hetkensä. :D
Poista