Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwan: Lapsen oikeus, 2015
Alkuteos: The Children Act, 2014
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Kansi: Corbis
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Ian McEwanin Lapsen oikeus on laadukasta luettavaa. Siinä ei ole mitään liikaa, ei mitään liian vähän eikä pienintäkään horjahtamisen vaaraa. Se on lukunautinto alusta loppuun.

Lapsen oikeuden päähenkilö on englantilainen ylioikeuden tuomari Fiona Maye. Hän on ylempää keskiluokkaa edustava, korkeasti koulutettu britti kiireestä kantapäähän. Englantilainen pidättyväisyys, tuomarille soveliaat käytännöt ja käytös, pitkät työpäivät ja tunnollinen ahertaminen muodostavat hänen persoonansa. Lisäksi hän osaa soittaa pianoa, ei toki täydellisesti, mutta kuuliaisesti sääntöjen mukaan. Tähän huolellisesti vuosien varrella rakentuneeseen persoonaan on kuitenkin muodostumassa särö.

Fiona ja Jack Mayen avioliitto on ollut pitkä ja rakkaudellinen, mutta lapseton. Entäs kun 60 ikävuottaan lähestyvän avioparin arkeen ilmestyy kriisi? Mitä tapahtuu, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa, että hän haluaa kokea vielä yhden ison ja intohimoisen suhteen?

Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt hänen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin. "Idiootti! Helvetin idiootti!" (S. 10.)

Aviokriisin ohessa Fiona jatkaa pyyteetöntä työtään perheoikeudessa: Hän uskoi tuovansa kohtuullisuutta toivottomiin tilanteisiin. Ylimalkaankin hän uskoi perhelainsäädännön periaatteisiin. Valoisimpina hetkinään hän piti merkittävänä edistysaskeleena sivistyksen polulla sitä, että lapsen tarpeet nostettiin lainsäädännössä vanhempien tarpeiden edelle. (S. 12.)

Fionan työ on raskasta, eivätkä hänen eteensä tulevat oikeusjutut ole helppoja, vaan vaativat rautaista ammattitaitoa, jota Fionalla todellakin on. Lukija joutuu pohtimaan rankkoja tapauksia, joissa oikeaa ja väärää ei tunnu olevankaan, mutta silti niistä on tehtävä oikeudellisia päätöksiä. Sitten Fionan kohdalle osuu tapaus, joka saa hänet poikkeamaan rutiineistaan, ja pian lukijakin tapaa Adam Henryn, leukemiaa sairastavan Jehovan todistaja -pojan.

McEwanin taituruus on hänen kyvyssään sekoittaa mennyttä ja tulevaa hienovaraisin säikein. Hänen tarinansa, tässä tapauksessa kuvaus eräästä oikeustapauksesta ja eräästä avioliittovuodesta, kertovat paljon enemmän kuin sivumäärä näyttää. Lisäksi ovat eleet, pienet yksityiskohdat. Kuinka lasin voi siirtää kauniisti, kuinka viattomaksi tarkoitetusta suukosta tulee suudelma! Juhani Lindholmin taidokas suomennostyö välittää kaiken kirkkaasti lukijalle. Lapsen oikeudessa kirjailija limittää musiikin mukaan kerrontaan ja kutoo lukijalle rytmin, joka vie hänet mukanaan. Loppu on silkkaa lukemisen juhlaa.

Ian McEwan on ehdottomasti nykykirjailijasuosikkejani. Olen lukenut Sovituksen, Lauantain ja Vieraan turvan, joissa jokaisessa on ollut kohtalonomainen, uhkaava tunnelma, kuten Lapsen oikeudessakin. Kirjat ovat koukuttavia, Vieraan turva suorastaan hätkähdyttävä. Luen McEwania harvakseltaan, sillä en ehkä kestä näin täydellisiä lukunautintoja kuin pieninä annoksina.



Leena Lumi, Kuutar, Sanna ja Tuulia jakavat McEwan -faniuteni, ja he kaikki pitivät myös tästä kirjasta, kuten myös Mari A. Ulla ja Omppu sen sijaan eivät olleet yhtä vakuuttuneita kirjasta - ainakaan tästä ei tullut heidän McEwan-suosikkiaan. Kirja on luettu myös Tuijata-, Nannan kirjakimara -, Kirjallisia kosketuksia -, Eniten minua kiinnostaa tie - ja Täysien sivujen nautinto -blogeissa.

Sopii HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohtaan 17. Kirjassa juhlitaan.