Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 213
Mistä sain kirjan: arvostelukappale
1. huhtikuuta 1816
Kuluneet viikot olen vain piirtänyt. Varhaisesta aamusta olen istunut piirustusteni ääressä, ja kun aurinko nousee - talvisaikaan se tapahtuu hetkeä ennen lounasta - minulla on yleensä jo jotakin Ehrenströmille näytettävää, jos ei muuta niin akantuslehtiaiheinen kipsinauha tai tuolin jalka. Kaupungin rakentamnen on aloitettava jostakin. Metsä kasvaa kaikista kohdista yhtä aikaa. Samalla tavalla pidän työn alla useaa samanaikaista hanketta. (S. 13.)
Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on tämän kevään kirjallisia helmiä. Se kertoo saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä (1778 - 1840), jonka keisari palkkasi rakentamaan Helsingin. Suomen sodan (1808 - 1809) seurauksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen ja Helsingistä tuli Suomen uusi pääkapunki, koska Turku oli liian lähellä entistä emämaata. Helsinki piti myös rakentaa komeaksi, keisarin valtaa korostamaan. Engel saa siis tehtäväkseen jokaisen arkkitehdin unelman: Minä pääsin rakentamaan kaupungin, mutta niitä ei riitä kaikille arkkitehdeille (s. 123).
Työ alkaa. Kuuden vuoden päästä palataan Saksaan, Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, joka ei viihdy pimeässä ja kylmässä merenrantakaupungissa. Kuinka käykään? Rakennettavaa riittää, ja Engelin kaupunki alkaa kohota. Saksaan ei koskaan palata.
Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani. Engel kirjoittaa sitä öisin, eli se on oikeastaan yöpäiväkirja, johon hän merkitsee ajatuksiaan ja töidensä etenemistä. Ajatukset lentävät, kuten pitääkin: Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. (S. 146.)
Kaikki Engelin ajatukset eivät ole kauniita. Häntä palelee, hänen töitään arvostellaan, tytär sairastaa, vaimokin on onneton. Mutta Engelin luomat rakennukset ovat kauniita, ja Viikilän Engelille lahjoittama kieli on häikäisevän kaunista. Virkkeet helisevät ja soivat. Niissä on myös onneksi taidokasta ironiaa: Minun ammatillinen tavoitteeni on päästä niin kauas omista taipumuksistani, että jonain päivänä tulen ylistäneeksi omaa rakennustani muistamatta, että olen sen itse suunnitellut (s. 86).
Viikilän teosta on kehuttu kirjablogeissa koko kevään ajan, ja tartuinkin kirjaan melkoisin odotuksin pääsiäisenä. Huomasin kuitenkin, että kirja uhkasi jäädä minulle etäiseksi. Kaunis kieli ei päästänytkään lähelleen. Kävi vähän kuin Riikka Pulkkisen teoksia lukiessa: kieli vie kaiken huomion eikä sen takaa tunnu tavoittavan mitään. Toisaalta muistelin myös Kristina Carlsonin päiväkirjaromaania William N. päiväkirja, jossa henkilökuva alkoi piirtyä vasta vähitellen. Päiväkirjamerkinnöille pitää antaa aikaa - päiviä, kuukausia, vuosia.
Onneksi ymmärsin myös ruveta googlettamaan Engelin rakennuksia. Miten paljon niitä onkaan! Yhtäkkiä Helsinki nousi silmieni eteen ja aloin kuvitella sen rakentamisen etenemistä. Löysin netistä akvarelleja, joita Viikilän teos sanallistaa. Historia vei mennessään.
Akvarelleja Engelin kaupungista on kirkasta kaunokirjallisuutta. Se on myös yleissivistävä kirja ja historian ja arkkitehtuurin harrastajan aarre. Kuka olisikaan parempi opas 1800-luvun alun Helsingin kallioille ja tuuliin kuin kaupungin luoja itse - ja kyllähän tuolla ahkeralla miehellä on myös jokunen ajatus työn merkityksestä ihmiselle:
En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisiin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? (S. 55.)
Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club, Kirjakko ruispellossa, Kaikkea kirjasta, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T. ja Hullu arkkitehti, jonka blogista löytyy niitä akvarelleja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.
Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.
Oi, viehättävästi kirjoitat kirjakevään yhdestä huippukirjasta. Juuri niin kuin sanot: kirkasta tekstiä!
VastaaPoistaMieli ei ihan heti taipunut Engelin matkaan, mutta Helsinkiin heittäytyminen auttoi. Kuvien kautta pääsin kahdensadan vuoden taakse.
PoistaHienosti sait kirjotukseesi Eengelin henkeä. Minullekin tämä kirja on tämän kevään helmi, suurenmoinen taidenautinto!
VastaaPoistaTaidenautinto monella tapaa! Tunsin myös kovasti sivistyväni ja nautin siitäkin. Kevään helmiä, joita on muitakin. Mikä kirjakevät!
PoistaIronia ja yleissivistävyys olivat minustakin tässä huippuantia. Aiheen, ympäristön itsensä lisäksi tietysti. Ja minäkin mietin Kristina Carlsonia: sama hitaasti avautuva menneen maailman ja vanhenevan viisaan miehen ajattelun tuulahdus.
VastaaPoistaTässä yhdistyivät monet hyvän kirjan piirteet, eli lukemisen iloahan tämä oli. Vähitellen, Helsingin myötä, rakentui myös kuva Engelistä. Viikilä tekee hänelle kunniaa.
PoistaMe ollaan luettu ihan samoja kirjoja viime aikoina. Mulla nimittäin odottaa arviojonossa tämä Viikilän kirja ja sitten Frau, josta hiljattain kirjoitit ylistävästi. :-) On ollut kiinnostavaa lukea ajatuksiasi näistä molemmista hienoista kirjoista. Minutkin Viikilän teos sai googlaamaan lisää Engelistä ja jälleen sitä oppi uutta. Millainen urakka kaupungin rakentaminen onkaan ollut! Ihastuin kirjaan, mutta tunnistin uhan etäiseksi jäämisestä: lukukokemus ei ollut ihan täyskymppi, jotain jäin kaipaamaan. Luulen, että tämä teos onkin juuri sellainen, joka kypsyy hitaasti mielessä, ja tämän voisin kuvitella lukevani myös uudelleen.
VastaaPoistaKristina Carlsonia en olekaan vielä lukenut - pitäisi! William N. päiväkirja odottaa hyllyssä kyllä.
Onneksi kirjat myös kypsyvät. Etäisyys meinasi ruveta haittaamaan, enkä oikein innostunut ensimmäisen 50 sivun aikana. Mutta sitten kun kaupunki alkoi piirtyä eteeni googlettelujen kautta, aloin syttyä. En totta vie tiennyt kaikkia noita Engelin rakennuksia, joten paljon oli opittavaa.
PoistaHuomaan, että ironia alkoi tehdä kirjasta inhimillisemmän. Ja tietysti historia, josta olen niin innoissani aina vaan. Kaunis kieli ei näköjään välttämättä ole minun juttuni, tai ei siis ainakaan riitä hyvään lukukokemukseen, vaan jotain täytyy olla sisällä ja tästä sitä alkoi löytyä kunhan lämpenin.
Jään odottamaan arvioitasi, Kaisa! <3 Jännä kuulla, mitä pidit! :)
Kirkasta kaunokirjallisuutta tämä ehdottomasti on! Minullekin tuli paikoin mieleeni William N. päiväkirja (jota muistelin myös Joel Haahtelan viimeisintä lukiessani). Minä solahdin heti Viikilän lauseisiin ja siihen irrallisuuteen, jota romaanin Engel kokee. Kauttaaltaan kaunis kirja.
VastaaPoistaIrrallisuus on juuri oikea sana kuvaamaan Engelin yöpäiväkirjamerkintöjä. Onneksi ne alkoivat myös kiinnittyä Helsingin kartalle mielessäni, minä puolestani näköjään tarvitsen jotain kiinnityskohtaa.
PoistaKaunis kirja tämä tosiaan on, kantta myöten.