Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



- Takana tai rinnalla, Lina sanoi. - En ole vakuuttunut, ovatko vaimot ja lapset yleisesti ottaen kiinnostavia. Miehet pyörittävät historian rattaita, niin on aina ollut ja tulee olemaan, se on biologinen tosiseikka. Naiset istuvat kyydissä. Mutta poikkeustapauksiakin on. (S. 23.)

SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimo, Lina Heydrich (1911 - 1985) on kiinnostava vaimo, Frau. Terhi Rannela kirjoittaa hänestä niin vaikuttavasti, että luettuani romaania ensimmäiset 20 sivua aloin jo surra sitä, että minulla on enää 200 sivua jäljellä tätä lukemisen iloa. Yritin jopa hidastella kirjan lukemista, huonoin tuloksin, sillä kirja vei täysin mukanaan. Voin kai yhtä hyvin sanoa sen heti suoraan: Frau on täydellinen kirja.

Frau on Rannelan toinen historiallinen romaani ja samalla toinen aikuisten romaani. Muistan, kuinka pari vuotta sitten Rannela oli tamperelaisten kirjabloggaajien vieraana keskustelemassa Punaisten kyynelten talo -kirjastaan, joka kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Hän oli ennen saapumistaan käynyt kirjaostoksilla ja esitteli Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret -teosta, josta oli kovin innoissaan. Frau oli siis jo tekeillä, mutta puhuttiin vielä Kambodzasta.

Punaisten kyynelten talo on sekin hyvä kirja, mutta Frau on vielä parempi. Se on kerronnaltaan vielä tiiviimpi ja kirkkaampi. Rannelan kirjailijanääni on Fraussa valmis. Hän on löytänyt eleettömästä kerronnasta oman äänensä, tai oikeastaan lahjoittanut sen romaanihenkilöilleen. (Olen tosin lukenut Rannelalta toisenkin täydellisen kirjan, nimittäin  vuonna 2014 ilmestyneen Läpi yön -nuortenromaanin, josta tuli sydämeni kirja. Se on päiväkirjaromaani, joka pohjautuu kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja kertoo nuoruudesta pienesssä maalaiskylässä ja kirjallisuuden opiskelusta Tampereella jotenkin hyvin tunnistettavasti.)

Rannela on tutkinut uusimman kirjansa aihetta neljä vuotta ja kirjoittanut työpäiväkirjaa, joka on ladattavissa hänen kirjailijasivuiltaan. Siinä hän kertoo työnsä etenemisestä ja valottaa kirjoittamisen tuskaa ja iloa. Jo päiväkirjan ensi sivuilla hän pohtii kirjallisuuden tehtävää: Yksi kirjallisuuden tehtävistä on muistuttaa (s.13). Tutkimustyö  kuljettaa häntä ympäri Eurooppaa, ja yhtäkkiä Lina Heydrich tuntuu tulevan myös Suomen mediassa vastaan. Laurent Binetin kirja HHhH - Heydrichin salamuran jäljillä ilmestyy suomeksi ja Lina Heydrichista kirjoitetaan lehdissä. Hän kun kytkeytyy myös Suomeen, sillä hänesta tuli vuonna 1965 Lina Manninen, teatterijohtaja Mauno Mannisen vaimo. Tuo avioliitto ei kestänyt pitkään, vaan Lina palasi synnyinsaarelleen, jossa eli loppuelämänsä.

Vaikka kirjan päähenkilö on Frau, Lina Heydrich, natsipyövelin natsivaimo, Rannela ei lankea tekemään hänestä tunteetonta hirviötä, vaan antaa hänelle vanhuuden ja historian, joita lukija joutuu jakamaan. Kirja alkaa vuodesta 1984. Ollaan saksalaisessa Todendorfin kylässä Fehmarnin saarella, jossa Lina asuu vanhuuden päiviään ja keskustelee kuolleen miehensä kanssa, pyyhkii pölyjä hänen kuolinnaamiostaan ja näkee hänestä unia. Mies joutui salamurhan uhriksi toukokuussa 1942, eikä Lina ole unohtanut häntä. Hän kaipaa Reinhardia.

Fraussa jännite kehittyy Linan nykyisyyden ja menneisyyden välille vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Vuonna 1984 toimittaja Erich Richter saapuu haastattelemaan Lina Heydrichiä ja menneisyys alkaa keriytyä auki. Vuorotellen seurataan toimittajan ja Linan keskusteluja vuonna 1984 ja siirrytään vuoden 1942 tapahtumiin Prahaan. Heydrichin salamurhan hetket ja sen seuraukset kuvataan muutaman sivuhenkilön kautta, eikä lukija voi kuin pidättää hengitystään. Jännitys ja kauhu salpaavat hengen.

Toimittaja Erich Richter haluaisi kuulla katumuksen sanoja, saada selityksiä historian julmiin tekoihin, ehkä ymmärtää jotain, mutta  Fraun omatunto on puhdas ja hänen mielensä jää arvoitukseksi - on jo liukumassa pois. Silti monessa kohtaa lukija joutuu henkäisemään syvään: kun Lina kattaa pöytään parhaat kuppinsa, joita koristavat hakaristit tai kun Linan lipaston kyljessä voi nähdä daavidintähden, joka muistuttaa lipaston alkuperäisestä omistajasta. Kylmäävää, tarkkaa, taidokasta. Antaa yksityiskohtien puhua.

Lina Heydrich, liian nuorena leskeksi jäänyt neljän lapsen äiti on vielä vanhuudessaankin miestään kaipaava nainen, eikä tunne syyllisyyttä mistään. Hän on elänyt elämänsä parhaat vuodet Böömin ja Määrin protektoraatissa emännöidessään käskynhaltijan virka-asuntoa, juutalaisomistuksesta kaapattua palatsia ja sen puutarhaa, jota juutalaisvangit muokkasivat paratiisiksi. Hän oli luomassa saksalaista unelmavaltiota ja teki pyyteetöntä työtä isänmaansa kehittämiseksi. Hän menetti niin paljon ja kysyykin häntä haastattelevalta toimittajalta: - Oletteko koskaan ajatellut, miltä teistä tuntuisi, jos vaimonne murhattaisiin (s. 49)?

Lukija esittää mielessään vastakysymyksiä: Miltä mahtoi tšekeistä tuntua, kun Heydrich, Prahan teurastaja, siivosi Tšekkoslovakian poliittista ilmapiiriä natsimyönteiseksi ja tapatti kokonaisia perheitä? Miltä mahtoi lidiceläisistä tuntua, kun SS-miehet kostivat koko kylälle Heydrichin murhan? Miltä mahtoi miljoonista vainotuista juutalaisista tuntua? Näitä kysymyksiä Lina Heydrich ei kysy itseltään.

Ei se ympäristöstä ollut kiinni, vaan ajan hengestä - olisiko sekin liian yksinkertaistava selitys, ainahan ihmisellä oli mahdollisuus valita. Oliko? Ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen. Mitä tiettynä aikana oli mahdollista ajatella ja mitä ei? (S. 116.)

Fraun kansi on hätkähdyttävän hieno. Prahan ylle sijoitettu natsityylinen fontti ja lakastuva keltainen ruusu johdattavat keskelle erään Fraun elämän onnellisimpia vuosia ja  miljoonien ihmisten kärsimystä ja kuolemaa. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on muistuttaa.



Viime vuosina olen lukenut vuoden parhaat kirjat jo keväällä, ennen varsinaista syksyn kirjasatoa. Vuonna 2013 häikäistyin jo keväällä Hannu Väisäsen Taivaanvartijoista,  vuonna 2014 vuorossa olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta, viime vuonna ihastuin Petri Tammisen Meriromaaniin. Olen taas siinä onnellisessa tilanteessa, että vuoden paras taitaa olla jo tässä. Frauta on ainakin hyvin vaikea ylittää. Olen siitä yhtä vaikuttunut kuin Leena Lumi, ja kirjaa kiittelevät myös Lumiomena ja Bleue. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.