Sivut

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, 2012
Alkuteos: Blad ur höstens arkiv, 2011
Suomentaja: Caj Westerberg
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 206
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Bo Carpelanin (1926 - 2011) Lehtiä syksyn arkistosta on häkellyttävän kaunis kirja. Luin kirjaa kauan ja hartaasti, sillä kiirehtiä ei voinut, koska lähes jokainen sivu oli niin täynnä tarkkoja, viiltäviä ajatuksia. Kirja kertoo vanhenemisesta ja elämästä. Kumpikaan ei ole helppoa.

Lehtiä syksyn arkistosta sijoittuu syksyyn ja on alaluvuiltaan otsikoitu Syyskuu, Lokakuu ja Marraskuu. Kirja on kronologisesti etenevä päiväkirja erään syksyn ajalta, jolloin muistiinpanojen tekijä käy tapaamassa vanhaa äitiään ja vanhenee myös itse. Hän tuntee elämän olevan viimeisissä hetkissään, syksyssä. Minäkertoja elää muistojaan ja pohtii filosofisia kysymyksiä. Silti kirja ei ole raskasta luettavaa, vaan jollain luotettavalla tavalla lempeä. Surullinen se kyllä on, onhan kyse luopumisesta.

Lehtiä syksyn arkistosta jäi Carpelanin viimeiseksi teokseksi. Sen alaotsikkona on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, mutta lukiessani en epäillyt hetkeäkään, etteikö herra Skarfelt ole Bo Carpelanin alter ego. Kun päähenkilö muistelee elämäntyötään, kirjoittamistaan ja äitiään, kaikki on totta: Näin unessa äidin ja isän, täällä, hämärässä olohuoneessa, jossa valo siivilöityi kapeina nauhoina, joiden läpi he kulkivat kuin näyttämöllä. Isä meni eteiseen, me katsoimme hänen peräänsä. Hänen varjonsa oli laiha, se lankesi räsymatolle ja katosi siihen Ikkunan takana mustarastaita laskeutui nurmikolla, kuin hiiltynyt sade. Katsoin äitiä, ja minut valtasi niin suuri suru, että heräsin. (S. 137.)

Teos on hidaslukuinen siksi, että sen joka sivulta löytyy tiivistettynä totuuksia elämästä. Ne esitetään vaivihkaa, eleettömästi, kuin henkäyksinä. Lukija jää niiden äärelle ihmettelemään. Kiire, tavoitteet - mitä merkitystä niillä on? Olennaisimpana elämässä näyttäytyvät päivät, muistot rakkaimmista, yksinäisyys, jopa säätila, luontohavainnot: Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. (S. 137.)

Bo Carpelan on arvostettu suomalainen kirjailija, joka voitti Finlandia-palkinnonkin peräti kahdesti: vuonna 1993 teoksellaan Alkutuuli ja vuonna 2005 teoksellaan Kesän varjot. Olen lukenut häneltä vain tuon huikaisevan kauniin Kesän varjot sekä hienon nuortenkirjan Kaari. Molemmissa tunsin samankaltaisen syvän viisauden ja kauneuden kosketuksen, joka läpäisee myös Lehtiä syksyn arkistosta -teoksen. Nyt haluaisin lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut, sillä hänellä on suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma äänensä, rauha ja haikeus, jotka tuntuvat kaikessa.

Lehtiä syksyn arkistosta kiteytyy lopulta jonkinlaiseksi henkiseksi testamentiksi, ja kun kirjoitan näin, kauhistun ilmaisun mahtipontisuutta, sillä sitä juuri Carpelanin teksti ei ole. Mahtipontisuudesta Carpelan saa vaan aihetta ironiaan: "Täsmällinen huimaus" vastaa jotenkin käsitystäni taiteen luomisesta, oi sanaa juhlavaa! Rakentamistyö: runot, romaanit, kirkot, maisemat, kuvat ja unikuvat, väri ja muoto, todellisuus ja fantasia, merkitys ja epämerkitys. (S. 122.)

Kirjailija tuntee olevansa kypsä jonkinlaiseen yhteenvetoon elämästä, mutta hän ei neuvo eikä saarnaa, vaan pohtii, kirjoittaa ja kirjoittaa. Kynän kärjestä vapautuu ihmeellisen kirkkaita ajatuksia: Onko faktan ja fiktion välillä mitään eroa? Faktat ovat runoilijalle vaarallisia, ellei hän saa niitä leijumaan. (S. 122.)

Nykyihmiselle kirjan lukeminen voi olla haasteellista, koska kaiken pitäisi olla nopeasti ahmaistavaa ja tehokasta, pökerryttävää ja ravistelevaa. Lehtiä syksyn arkistosta vaatii keskittymistä ja pohtimista, sillä kuitenkin koskettavinta voi olla henkäys ja hetki, sana.



Carpelanin teos on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Sininen linna, Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuri kukoistaaMustikkakummun Anna on siteerannut kirjasta ehkä kauneimman ajatuksen arvionsa otsikoksi: Merkillisintä on kaikki kauneus.

Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. Vuoden 2017 HelMetin lukuhaasteessa kirja sopisi ainakin kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Enpa oikeastaan voisi kuvitella siihen mitään osuvampaa ja rauhoittavampaa luettavaa.

4 kommenttia:

  1. Tämä kirja vaikuttaa kiteytyneen seesteiseltä. Jokin sen tyyppinen mielentila lienee hyväksi tätä lukiessa. Tunne, että aika on pysähtynyt ja auringonvalossa pölyhiukkasten leikki ei lopu, kunnes sitten piste. Kiitos hienosta esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja ei oikeastaan vaadi seesteistä olotilaa, eikä se välttämättä edes tuo sellaista. Se ehkä enemmänkin hämmästelee asioita ja tavoittelee jotain, jota elämässä ei ehkä koskaan saavuteta. Kyllä tässä on myös raadollisuutta. Hieno kirja.

      Poista
  2. Varmaan luen jotain Carpelanilta, katsotaan nyt valikoituuko tämä luettavaksi. Vanhenemiseenkin voinee suhtautua aika monella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen tätä. Todennäköisesti innostut lukemaan muutakin, jos luet tämän.

      Poista

Kiitos kommentista!