Sivut
▼
perjantai 3. maaliskuuta 2017
Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha
Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha, 1951
Kuvittaja: Yrjö Kokko
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha tuli luettavakseni lukupiirin kautta. Valintavuorossa ollut ystäväni oli poiminut kirjan Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjan listalta, ja koska kukaan lukupiiriläinen ei ollut sitä aiemmin lukenut, se valittiin tammikuun kirjaksi. Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Lappiin ja kertoo isän ja pojan vuodesta Lapin erämaassa.
Nyt voitte moittia minua nostalgikoksi tai paatuneeksi romantikoksi, mutta on myönnettävä suoraan, että rakastin tätä kirjaa. Sen yli 400 sivua kääntyilivät tiuhaan, ja odotin työpäivän aikana, että pääsen illalla kirjan kimppuun.
Miten tässä näin kävi? Kirja on nimittäin eräkirja, poikakirja ja ehkä jopa jonkinasteinen partiolaisen käsikirja - ei siis ollenkaan sitä tavanomaisinta suosikkikirjallisuuttani, jota olisi ehkä lähinnä naisten kirjoittama nykykirjallisuus. Nyt Yrjö Kokko - bestseller-kirjailija 1950-luvulta - tulee ja nappaa sydämessäni ykköspaikan nykykirjailijoitten nenän edestä.
Paljastan saman tien, että olen entinen partiolainen. Olen myös tehnyt varhaisimmat ulkomaanmatkani Norjan Lappiin. Tuolloin 70-luvulla köröttelimme koko perhe asuntovaunumatkoja Lapin halki, ja niistä on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Lapsena luin myös muutamia lännen seikkailukirjoja ja Pertsoja ja Kiluja. Viime syksynä luin pojalleni ääneen Setonin Villejä eläimiä -klassikon ja rakastin sitäkin. Sisälläni elää selvästikin kaipuu erämaahan. Mutta oli Kokon kirjassa muutakin kuin erämaan kutsu.
Sudenhampainen kaulanauha on miesten tarina ja kasvukertomus. Perheen äiti on kuollut sodan aikana, ja isä ja poika ovat kaksin, mutta koska isä on ollut viiden vuoden sotareissulla, hän ei oikeastaan tunne poikaansa. Kun pojan koulu ei oikein suju ja isäkin kaipaisi lepoa, hän ottaa töistään vapaata ja muuttaa poikansa kanssa Lappiin. Aluksi siellä on tarkoitus olla vain kevät ja kesä, mutta he viihtyvätkin siellä niin hyvin, että jäävät sinne pitemmäksi aikaa.
Lapin lumo on kirjassa täyttä totta, vaikka luonto näyttää voimansa ja talvella on pimeää ja kylmää. Isä ja poika kalastavat, metsästävät, rakentavat ja retkeilevät yhdessä. He tutustuvat saamelaisiin, jotka jutivat vielä porojensa perässä. Saamelaiskulttuuri tulee heille hyvin tutuksi, ja he oppivat muun muassa ajamaan poroja ja kahvittelemaan pitkään ja hartaasti.
Lapin sota on juuri päättynyt ja elintarvikkeista on koko maassa pula. Lappia rakennetaan uudestaan ja ilmapiiri on oikeastaan hyvin toiveikas. Nykyaikainen luonnonsuojelu ei vielä ole levinnyt Pohjois-Suomeen, jossa karhut ammutaan siltä seisomalta ja susia tullaan jahtaamaan Etelä-Suomesta asti. Riekkoja metsästetään ravinnoksi ja telkän munat kerätään syötäviksi. Poroerottelu, suopungin heitto ja hiihtäminen ovat parasta huvia ja viihdyttäjäksi saapuu myös Buffalo Bill.
Yrjö Kokon kirjailijaura on hämmästyttävän tuottelias. Wikipedian mukaan hän on kirjoittanut 19 teosta, joista muutama on jäänyt klassikoksi. Kokko oli koulutukseltaan eläinlääkäri, mutta hänellä oli myös hirmuinen kirjoittamisen palo. Hänet tunnetaan laulujoutsenen pelastajana ja Pessin ja Illuusian kirjoittajana, mutta hän oli myös saamelaiskulttuurin tuntija, sillä hän asui Lapissa viisi vuotta ja tutustui paikalliseen väestöön. Sudenhampaisen kaulanauhan voi nähdä myös eräänlaisena kulttuuritekona, sillä jutimisen viime hetket olivat varmaankin käsillä noina aikoina, kun Kokko niitä vielä kirjassaan kuvaa.
Olihan kirjassa puuduttavatkin hetkensä. Isä kehittelee insinöörismäisen kunnianhimoisesti täydellistä yöpymisrakennelmaa ja riekkoja ammutaan ehkä vähän turhan monta sivua. Lisäksi jahdataan rikollista, vaikka kirja olisi ollut ihan tarpeeksi mielenkiintoinen ilman Römpsä-sivujuonta. Toki sankareitakin tarvitaan, ja ehkä sellaiseksi vähän myös kasvetaan.
Kirja on aikansa kuva ja siksikin mielenkiintoinen. Opin siitä paljon sellaista, mistä en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Jo vain voin lämpimästi suositella sitä kenelle tahansa luettavaksi.
Ihan parasta oli myös lukupiirin kokoontuminen, kun kirjaa käsiteltiin. Lukupiirin silloinen emäntä ja kirjan valitsija vei meidät metsään ja kotaan, jossa keittelimme pannukahvit ja söimme herkullisia eväitä. Savunhajuinen kirjakeskustelu on talven parhaita kokemuksia. Kiitos emännälle kirjavalinnasta ja elämyksestä! <3
Sudenhampainen kaulanauha valtaa itseoikeutetusti HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.
Sangen innoittava bloggaua, partio kuuluu minunkin nuoruuteen, ja metsässä liikkuminen edelleen. Kalastanutkin olen, mutten metsästänyt.Eräelämään minusta kuuluu metsästys, muttei muuta kuin omiksi taroeiksi. Tapetaanhan ne eläimet, joista marketin siistissä sisätiloissa ovat, itsekin välillä syön lihaa mutten nautaa enkä sikaa. Lisäksi kissan ja koiranruuissa on monissa tapettujen eläinten lihoja, mutta asiaan, vaikuttaa hyvältä kirjalta. Minusta partiomielusen ihmisen tunnistaa tietystä asenteesta :)
VastaaPoistaKiitos, Jokke! Toivottavasti hankit tämän käsiisi. Minä haluaisin kirjan aivan ikiomaksi.
PoistaKirjassa metsästetään riekkoja omiksi tarpeiksi, mutta petoeläimiä sitten ihan eri meiningillä. Kertoo ajan hengestä, ja toisaalta myös siitä, että sudet ovat todellinen uhka porotaloudelle.
Kaiken kaikkiaan tämä herätti vanhoja muistoja ja tarjosi paljon uutta tietoa. Kyllä Kokon tyyli vetosi sieluun. (Onkohan minulla 50-lukulainen sielu?)
Kiitos itselles ihanasta kirjoituksesta! Minuakin vielä hykerryttää erälukupiiri ja Kokon eräseikkailu. Tekee hyvää lukea välillä muunkinlaista kirjallisuutta. Flaubertin Rouva Bovary meinasi mulle olla liikaa, mutta mökissä, takkatulen ääressä, sekin alkoi luistaa. Jo vain, ja nokipannukahveet päälle!
VastaaPoistaKiitos emännälle! Ikimuistoinen oli erälukupiiri. ❤
PoistaHaluaisin nyt lukea lisää Kokon kirjoja, ihan mitä vaan.
Takkatuli epäilemättä tuo oman säväyksensä vaikkapa Flaubertin lukemiseen. Täytyy kokeilla.