Alkuteos: What Alice forgot, 2010
Suomentaja: Helene Bützow
Kansi: Amor Y Casialidad / Getty Images
Sivuja: 495
Mistä sain: oma ostos (Vinhan kirjakaupasta Ruovedeltä)
Kesäkirjojeni pinoon eksyi vähän kuin vahingossa Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Olin kesäretkellä Ruovedellä ja Mäntässä ja poikkesin ystävieni kanssa Ruoveden keskustassa Vinhan kirjakauppaan, joka on myynyt kirjoja yhtäjaksoisesti 114 vuotta. Kuvitelkaa! Kirjakauppa, jossa oikeasti myydään ennen kaikkea kirjoja (ei askartelutarvikkeita, ei pelkkiä best sellereitä eikä pelkkiä pokkareita, vaan ihka oikeita kirjoja) oli niin rauhoittava kokemus, että innostuin ostamaan kirjan jos toisenkin. Moriartyn kirja lähti mukaan myös siitä syystä, että sen muoto viehättää minua. Se on pehmytkantinen, mutta kovakantisen kirjan kokoinen. Toisin sanoen sen teksti on suhteellisen isoa, mutta se on silti kevyt. Näitä haluan lisää.
Itse asiassa kävi myös niin, että innostuin Moriartyn tyylistä. Nainen joka unohti on viihdekirja, mutta ei kuitenkin täyttä hömppää. Sen alkuasetelma on teatraalinen: Alice palaa tajuihinsa kaaduttuaan steppitunnilla kuntokeskuksessa ja on unohtanut 10 vuotta elämästään. Hän luulee olevansa raskaana ja päättömän onnellisesti rakastunut aviomieheensä Nickiin vuonna 1998. Todellinen elämäntilanne on kuitenkin kaikkea muuta. Oikeasti hänellä on kolme lasta ja riitainen avioero vireillä vuonna 2008.
Kirjan kertojina ovat vuorotellen Alice ja hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tunnustuskirjeitä terapeutilleen. Välillä äänen saa myös sisarusten "isoäiti", Frannie, joka kirjoittaa blogia. Hänen kauttaan kirjaan saadaan huumoria, sillä Alicen ja Elisabethin elämät eivät järin huvittavilta vaikuta. Alicen viimeiset 10 vuotta ovat tehneet hänestä suorittaja-kotiäidin, joka treenaa juoksua ja organisoi mammuttimaisia hyväntekeväisyystapahtumia. Elisabeth puolestaan kärsii lapsettomuudesta, ja hänen kirjeistään välittyy lapsettomuuden tuska niin paljaana, että huomaan itkeväni. (Eikös tämän pitänyt olla viihdettä?) Sisaret ovat myös etääntyneet toisistaan, vaikka Alicen muistoissa he jakoivat vielä kaiken.
Moriarty esittelee elämän raadollisuuden hyvin realistiseen tyyliin. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan harvoin ruuhkavuosia elävistä äideistä yhtä todellisesti kuin Moriarty tekee. Teennäisen tuntuinen alkuasetelma on vain kulissi, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen. Kun mielestä pyyhkiytyy 10 elettyä vuotta, on sydäntäraastaavaa huomata, mikä railo on unelmien ja totuuden välillä, menneen minän ja nykyisen minän välillä. Elämään on pakkautunut ristiriitoja, jotka viiltävät syvältä.
Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?
Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -, laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)
Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.
Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).
Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?
Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -, laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)
Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.
Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).
Moriartyn tyylistä pidän paljon, vaikkei hänen uusin suomennettu teoksensa Tavalliset pikku pihajuhlat aivan täysin lunastanutkaan odotuksiani.
VastaaPoistaOi, tuo Ruoveden kirjakauppa kuulostaa näkemisen arvoiselta!
Moriarty oli minulle uusi tuttavuus, mutta ei tämä kyllä viimeiseksi hänen kirjakseen jäänyt lukulistallani.Ihastuin.
PoistaVinhan kirjakaupassa kannattaa poiketa!
Oi, haltioiduin jo ajatuksesta kuvailemaasi kirjakauppaa kohtaan! :) Sellaisia saisi löytyä useammistakin kolkista, tai sitten niitä vain pitäisi osata etsiä.
VastaaPoistaJa mitä Moriartyyn tulee, kuulostaa mielenkiintoiselta viihdekirjalta. Katsoin ohimennen, osittain kerran erästä ranskalaista elokuvaa, jonka nimeä en tokikaan edes tiedä, jonka asetelma oli hyvin samanlainen: nainen oli menettänyt muistinsa viime vuosilta, ja samoin kuin tässä kirjassa, oli auttamattoman rakastunut mieheensä, josta oli oikeasti juuri riitaisasti eroamassa. Se asetelmana herättää jo hurjasti mielenkiintoa, kysymyksiä siitä, mikä kaiken keskellä on kadonnut, miksei se rakkaus ole pysynyt vuosien läpi! Pitääpä laittaa tämä kirja muistiin, kiitos mielenkiinnon herättäneestä postauksesta. :)
Vinhan kirjakaupassa kannattaa poiketa! <3
PoistaKymmenen vuotta on iso pala ihmisen elmästä ja ihminen muuttuu, vaikkei haluaisikaan, saati tietenkään uskoisi sitä ikinä. Ruuhkavuosien väsymys on pirullinen ansa rakkaudelle. Moriartylla on sujuva ilmaus hallinnassa.
Kiinnostavan oloinen kirja. Olisi kammottavaa herätä yhtäkkiä kymmenen vuotta unohtaneena. Vielä ikävämpää se olisi, jos kaikki olisi mennyt Alicen tyyliin pieleen. Jos ajattelen omaa elämää kymmenen vuotta taaksepäin niin en todellakaan haluaisi unohtaa mitään siinä välissä olevaa. Kaikki kokemukset tekevät ihmisestä sen, kuka hän tällä hetkellä on.
VastaaPoistaEnkä haluaisi unohtaa, että minulla on kirjablogi :D
Kirjablogia ei saa unohtaa! <3
PoistaNiin, en minäkään haluaisi unohtaa lapsiani tai yhdessä koettuja hienoja hetkiä, mutta haluaisin vaihtaa ne päivät pois, kun olen ollut niin uupunut, etten ole jaksanut kuin valittaa ja olla väsynyt ja kiukkuinen lapsille ja miehelle. Ajatusrakennelmana Moriartyn kirja toimi hienosti oman elämän pohtimisen pohjaksi. Päähenkilön kipuilu tuli lähelle.
Joskus vertaan itseäni ns. täydellisiin ihmisiin, joilla tuntuu olevan kaikki palikat tiukasti hallussa (ja koen alemmuuskompleksia). Onneksi mies lohduttaa, ettei haluaisi elää sellaista elämää. Pieni epätäydellisyys ja rentous antaa armoa muillekin. Saatan hyvinkin lukea tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kiitos siis vinkistä!
VastaaPoistaSuosittelen. Alice oli muuttunut 10 vuodessa pelottavaksi myös itselleen. Kirjassa oli myös hyvin kuvattu se viiltävä suru, jota Alice tunsi, kun hän yhtäkkiä joutui ajattelemaan eroa rakkaasta aviomiehestään. Todellisuudessa, kun ero oli "kypsynyt" 10 vuoden aikana, se ei ollutkaan niin suuri suru, vaikka ihmisen menettäminen on oikeasti aivan kauhea suru. Tämä oli ehkä sekava selitys, mutta kun luet, niin ymmärrät, mitä tarkoitan. ;)
PoistaFanitan Moriartya ihan tosissani ja tämä on mielestäni hänen paras kirjansa. Kävin yllättävänkin syvissä vesissä kirjaa lukiessani ja se on Moriartylle tyypillistä. Kirjat ovat toki kevyitä ja viihteellisiä, mutta niissä on jokin syvempi tausta-ajatus, joka jää kaihertamaan mieltä jos vain sen sallii.
VastaaPoistaOlen ihan samaa mieltä siitä, että Moriarty kuvaa erinomaisesti ruuhkavuosiarkea, varmaan siksikin samastun hänen henkilöihinsä niin hyvin.
Minulle kävin ihan samoin, Amma. <3 Lapset ovat tuoneet paljon hyvää elämääni, mutta työmäärä, joka heidän muassaan on tullut, on tehnyt minusta myös jotain muuta kuin haluaisin olla (väsynyt ja kiukkuinen). Kunpa saisi pitää molemmat: rakkaat lapsensa ja rennomman minänsä. Täytyy yrittää. ;)
PoistaRuuhkavuosikuvauksia on kirjallisuudessa harmittavan vähän, vaikka ne ehkä auttaisivat äitejä jaksamaan paremmin.
Minä katsoin tänä kesänä Liane Moriartyn kirjaan perustuvan tv-sarjan Big Little Lies ja innostuin sen jälkeen kuuntelemaan äänikirjana Tavalliset pikku pihajuhlat. Juuri nyt en jaksa kolmatta samanlaista putkeen, mutta luulen, että jossain vaiheessa luen Moriartylta vielä lisää. Tykkään kirjailijan tyylistä, vaikka omaan makuuni kerronta saisi kyllä olla vielä vähän kirpakampaa. Mielenkiintoisia asetelmia ja ihmissuhdekuvioita näissä kyllä on.
VastaaPoistaTässä kirjassa oli mukana myös kirpakkuutta, ja tykkäsin tästä kovin. Olin positiivisesti yllättynyt, että harakittu asetelma heitti kipeitä asioita mietittäväksi. Big Little Lies on suomennoksena tuossa hyllyssä odottamassa.
PoistaEn olekaan Moriartyn kirjoihin vielä tutustunut, mutta tämä kuulostaa aika hyvältä. Sopinee kevyen kirjan hetkiin. :) Tykkään Moriartyn kirjojen kansien tyylistä. Jotenkin tuo pidellään molemmin käsin jotain -asetelma erottuu edukseen muiden kansien joukossa.
VastaaPoistaKirjan kansi on kaunis ja pidin myös pehmeistä kansista. Luin Ferranten Loistavan ystävän samankokoisena painoksena ja olen aivan ihastunut tähän konseptiin.
PoistaTämä Moriarty ei ole kepeimmästä päästä, vaikka viihdekirja onkin. Itketti.
Olen lukenut Moriartylta sen ensimmäisen suomennoksen, ja pidin sitä oikein viihdyttävänä ja hyvänä kirjana. Jotenkin vain nämä sen jälkeen tulleet suomennokset ovat jääneet vuoroaan odottamaan, ehken sitten ole kaivannut juuri tämäntyyppistä luettavaa tarpeeksi. Mutta jossain vaiheessa uskoisin kyllä palaavani Moriartyn pariin.
VastaaPoistaMoriarty oli yllättävän hyvä tuttavuus ja vahvasti minäkin aion palata hänen kirjoihinsa.Täytyykin etsiä tuo I suomennos käsiinsä.
PoistaVaikka en yleensä innostu viihteellisistä kirjoista, Moriarty on salakavalasti hiipinyt yhdeksi luottokirjailijoistani. Ehkä johtuu siitä, että kirjoista löytyy myös se vakavampi ja koskettavampi ulottuvuus. Olen lukenut häneltä kaikki suomennetut kirjat ja tämä on yksi suosikeistani. Uusimmasta (Tavalliset pikku pihajuhlat) en niinkään innostunut, sen sijaan Mustat valkeat valheet oli loistava.
VastaaPoistaMustat valkeat valheet odottaa tuossa hyllyn reunalla ja onhan siihen tartuttava mahdollisimman pian. Koskettavaahan tämä tosiaan oli, vaikka en alun perin uskonut, että viihdekirjassa mentäisiin näin syviin vesiin.
PoistaLuen aina välillä chick litiä ja minulle juuri suositeltiin Moriartya! Sinun tekstisi perusteella voisin kuvitella pitäväni myös tästä kirjasta, erityisesti siksi, että siinä on syvällisempikin taso. Ihan hattaraa ei jaksa lukea edes prepatakseen englantia. Siispä lukupinoon!
VastaaPoistaLuin yhden Moriartyn silloin alkuaikoina, olisiko ollut ensimmäinen joka suomennettiin. Siinä oli niin ärsyttävä naishahmo, etten saanut edes arviota kirjoitettua kun rissasi niin paljon, ja sittemmin en ole saanut toista kirjaa häneltä luettua vaikka olisi voinut olla parempiakin. Toisaalta lukeminen ei kesken lopu ��
VastaaPoistaJane / Kirjan jos toisenkin joka ei nyt muista http osoitettaan...